Feel the love generation

Otsikkohan ei liity sitten paskan vertaa mistä aion kirjoittaa.
Itseasiassa tavallaan liittyykin!

Pohdin viimeksi eilen, että minkä helvetin takia parisuhde on muka onnistumisen mittari? Mitä minä olen oppinut ihmisistä on se, että seksin lisäksi niistä ei ole kun harmia. Ymmärrän sen, että varattuja ihmisiä surettaa sinkkujen vapaus olla ja mennä, mutta vastavuoroisesti sinkkuja (ainakin mua) harmittaa parisuhteessa vain ja ainoastaan siihen kuuluva hellyys. Mä olisin siis täysin tyytyväinen mun elämään jos mulla vaan olis sitä hellyyttä. Mutta kun ei ole!

Mä kaipaan sitä niin paljon, että tunnen välillä yksinäisyyden ihan fyysisenä kipuna.

Taas on ollut liikaa aikaa miettiä. Mä olen itkuinen, väsynyt ja pahantuulinen koko ajan. Haluaisin vaan nukkua. Ja siitä tulee vaan pahempi olo. Näemmä liikaakin voi nukkua. Esimerkiksi lauantaina. Vietin koko päivän pää pöntössä. Join yhteensä kuusi annosta alkoholia koko iltana. Muisti ei mennyt eikä jalat, mutta krapula oli karmea. Plus olen saattanut itkeä ja vikistä taas sitä mahdollista lapsettomuutta... En tajua, joskus se vaan potkii enemmän kun toisina päivinä.

Jos lakkaisi haaveilemasta ja pakottaisi itsensä tottumaan tähän kaikkeen, takoisi päähänsä ettei ansaitsekaan parempaa... olisko sitten onnellinen? Entä, jos kaikille tosiaan on ennalta määritelty kuinka paljon kestää ja mä olenkin vahvempi kuin luulen kun ei ole vielä tullut mitta täyteen ja sietokyky katkennut? Olenko mä edes vahva? Mä pidän itseäni hirveän heikkona ihmisenä. Johtuen siitä, että olen niin riippuvainen muista. Tai lähinnä siitä tunteesta, että olen rakastettu ja arvokas. Jaksan seuraavaan päivään paljon paremmin kun tiedän merkitseväni jollekulle jotakin. Paitsi jos se joku on vihainen, sitä en kestä. En ole miellyttämisen haluinen luonne, paitsi tietyille ihmisille. Niille, joille mun on kelvattava.

Haluaisin kovasti puhua. Purkaa paineet pään sisältä ja avautua. Mitä enemmän vellon näissä asioissa, sitä vaikeampaa mun on päästää niistä irti. Haluanko mä kuitenkaan päästää irti ja parantua? Entä jos mun ongelma onkin se, että olen liian koukussa tähän kipuun ja tuskaan? Mitä enemmän mua sattuu, mitä enemmän mua kolhitaan, sitä enemmän mä tunnen olevani elossa. Ei se ehkä paras selitys ole mun käytökselle ja tunne-elämän vuoristoradalle, mutta takuulla järkeen käyvin pitkään aikaan.

Välillä on vaan niin helvetin rankkaa olla minä ja elää mun rintsikoissa. Jotka muuten puristaa ja joiden toinen olkain valuu sillai ärsyttävän kiusallisesti koko ajan.

Tyypillistä, mulla oli hieno ajatus kirjoittaa ja avautua siitä miten ympäristö nostaa jalustalle parisuhteessa elävät ja leimaa automaattisesti sinkut luusereiksi. Mutta ei! Sen sijaan keskityin taas vaan vellomaan omassa säälittävyydessäni.

Ai niin, löysin ehkä maailman parhaan shoppailusovelluksen puhelimestani! Tuhlasin hieman yli sata euroa ja mitä sillä sainkaan... Uuden talvitakin, neljä uutta pitkähihaista, neljä t-paitaa ja mitähän muuta. Ihan naurettavan määrän tavaraa. Suomesta en olis saanu edes vastaavaa talvitakkia alle satasella. Aliexpress. Suosittelen. Joopa. Kai mä sen voin tähän täräyttää. Olen Kyllikki-täti ja olen ostosriippuvainen. Kyllä, minulla on ongelma. Montakin. Shoppailu on yksi niistä. Velkaa, velkaa, velkaa ja lisää velkaa. Kunhan on hauskaa, se on pääasia. Pankkitili ei välttämättä ole samaa mieltä mun kanssa, mutta onneksi on osamaksut. Terveisin persaukinen white trash luuseri jolla on enemmän hajuvesiä ja vaatteita ja kirjoja ja väripiilareita kun laki sallii.

Elämä ei sittenkään ehkä ole niin kurjaa kun muistelen mitä kaikkea mulla on. Väitetään ettei materia tee muka onnelliseksi. Kyllä mut ainakin tekee. Ja eläimet. Eläinten pyyteetön rakkaus. Se on muuten siinä! Terapoitsin itseni yhdellä blogitekstillä ehjäksi taas! HYVÄ MINÄ <3

I just wanna run free

Mitä enemmän mä kelaan asioita, sitä pahemmalta musta tuntuu. Mä toivon joka päivä, että tää olis se päivä kun mun ei enää tarvitse jaksaa enää. Jaksaa olla vahva, jaksaa kipua, jaksaa väsymystä, jaksaa yksinäisyyttä. Ranne kipuilee taas, tai itseasiassa molemmat ranteet. Veikkaan, että se on taas vaan sitä että ne on saanu kylmää. Rannetuen kanssa ei satu - ainakaan niin paljon.

Mä oikeastaan jäin nyt miettimään, että oliko mulla mitään pointtia kirjoittaa. Ei mulla oikeastaan edes ole. Haluaisin vuodattaa kaiken sen tuskan pois mun sisältä, mutta en voi. Se on kietoutunut mun sisälle kun joku helvetin myrkkymuratti. En mä halua että ihmiset muistaa mut tämmösenä!  Mä haluan että mut muistetaan sellasena kun mä olin kauan sitten. Ja silti toisinaan mä olen ihan pienen hetken onnellinen. Pienen hetken mulla on kaikki. Koko maailma. Ja sitten mä syystä taikka toisesta putoan.

Mä haluan takaisin sen ihmisen, joka mä joskus olin. Sen, jolle kaikki oli helppoo ja koko elämä oli edessä. Sen, joka ei ikinä sairastanut kohdunkaulansyövän esiastetta ja joutunut loop-hoitoon. Jotenkin mä yhdistän koko mun pohjalle päätymisen siihen. Siitä mun alamäki kaiken kaikkiaan lähti. Tai sillon mä oikeastaan tajusin, että keneenkään ei voi oikeesti luottaa. Ei muihin kun itseensä. Mulla on kovin vähän muistoja ylipäätään tolta ajalta. Ne liittyy olennaisesti kahteen ihmiseen. Äitiin, johon liittyy lähinnä kaikki negatiiviset tunteet. Ja vaimoon. Vaimo oli ja on edelleen mun elämäni lämmin teemuki. Nykyään meidän yhdessäolo ei tosin ole teen ja sympatian parissa, vaan yöelämässä. Tico tico... Ei se haittaa, yhdessäolo on parasta missä vaan <3

Tavallaan mä olen kuitenkin kiitollinen mun sairastumisesta ja siitä, että mulle selvis millaisten ihmisten ympäröimä mä olin. Kaikki yllätti, toiset positiivisesti ja toiset sitten erittäin negatiivisesti. Kokemukset tekee vahvaksi, ei niiden pidä kaduttaa. Ei ole montaa asiaa elämässä mitä mä kadun. Ja silti tavallaan on. Syntyminen on ehdottomasti yks. Jättäisin yhden asian tekemättä jos saisin käännettyä aikaa taaksepäin. Pitäisin vaatteet päällä ja menisin yläkertaan nukkumaan. Noh, puolustuksekseni täytyy sanoa että olin hyvin hyvin HYVIN humalassa ja poissa tolaltani.

Harkitsen erittäin vakavasti jonkinlaista riehaantumista. En tiedä ratkaiseeko se mitään, mutta ainakin J:n kanssa musta tuntui ehjältä ja rakastin sitä tunnetta kun joku oli lähellä. Joku, jolle mä kerroin kaiken mun päivästä ja jota kiinnosti olla mun kanssa. Paitsi sit ku ei kiinnostanu :D

Eilen koin taas yhden takaiskun. En näemmä koskaan opi, että nuorempiinsa ei kannata sekaantua - varsinkin jos ne on vastakkaista sukupuolta. Tai vaihtoehtoisesti ne tekee jotain muuta kun vuorotyötä! Koska syy, miksi nuorimies lopetti yhteydenpidon oli mun haave tehdä pelkkää yötyötä. On kuulemma tärkeetä köllöttää iltaisin vierekkäin. Blaablaa. Tekosyitä ja paskaa ja mitähän muuta. En silti kiistä etteikö tuntuis taas hetkellisesti pahalta. Tarpeeks pitkään kun kirjottelee jonkun kanssa tulee tyhjä olo kun yhtäkkiä ei olekaan ketään kelle kirjottaa tai kelle kertoa joku juttu. Ehkä mä pärjään. Aina näemmä jotenkin. Välillä tuntuu kun olisin joku helvetin torakka joka selviää mm. kaikesta. Paitsi elämästä.

Tällä kirjotuksella on yllättävän paljon pituutta vaikka pointtia ei ole yhtään. Tai on. Se, että mun on paha olla tällä hetkellä ja kaipaan mennyttä itseäni jonka kadotin kauan sitten. Ja että arvostan ihan helvetisti niitä ihmisiä, jotka jäi kaikesta huolimatta ja rakastaa mua tämmöisenä kun olen. Olette mun maailma. <3 En halua elää päivääkään ilman teitä. Mä en aina ole teidän ystävyyden ja rakkauden arvoinen, mutta aina silti yritän parhaani. Ja mä olen teitä varten. Aina ja mitä tahansa tarvitsettekin. Aikaa ja paikkaa katsomatta. Rakastan teitä niin paljon, että sattuu.

Oon tunaroinut rakkaudessa. Next time I won't fuck it up, mom.

En osaa käsitellä enää ihmisiä enkä ymmärrä selkeitä vihjauksia, ja sitten loukkaannun kun sanotaankin liian suoraa. Tästä hyvä esimerkki: Kolmisen viikkoa sitten yks frendi toi työkaverinsa / frendinsä tähän mun työpaikalle käymään, ja se oli menoa. Olin niin lämässä ettei tosikaan. Se pyysi mut facekaveriksi ennenku oli ees ulkona pääovesta. Juteltiin monta yötä putkeen ja kaikkea, mulla oli siitä tosi hyvä fiilis kun se rupes nillittämään ettei hän kelpaa kellekään (olis taas pitäny alkaa summerit huutaa kuupassa niin kovaa että...!) ja jotenkin mä yritin omalla tosi kömpelöllä tavalla tuoda ilmi kiinnostustani. Se ei tuntunut ottavan tosissaan mitään mun flirttejä tai yrityksiä ja sitten homma kusahti tyystin viikko sitten sunnuntaina aamulla ennen kuutta. Tyyppi sai pienen painostuksen jälkeen kakistettua että hänestä tuntuu, ettei nyt "jaksais" mitään parisuhdetta. Ja mullahan hirtti kiinni about samantien. Kuittasin vaan viestiin että ok enkä jutellu enää mitään.

Siitä on nyt viikko eikä oo tullu mitään viestiä, eli käsitin ettei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa enää joten poistin tyypin facesta. Ärsyttävää kun vaikka ei puhu mitään niin tykkää kaikesta mitä julkaisen, ihan kun sörkkis jollain hiilihangolla että täällä mä oon. Pelkkä nimen näkeminenkin vituttaa. Ja vihlasee jostain syvältä.

MUTTA.
Jos haetaan jotain positiivista, niinku me tykätään aina olla tekemättä, niin enpähän syyllistynyt mihinkään epäasialliseen käytökseen! Ja toisekseen, muisti alkaa pelittää paremmin. Ja ajatus pysyy kasassa. Ja ruhjeet paranee, uskallan mennä torstaina kampaajalle hakemaan vähän uutta ilmettä.

Musta on tullut hirveän surullinen ja alakuloinen viime aikoina. Kaikki vastoinkäymiset tuntuu pieneltä kuolemalta ja energiatasot on tosi matalalla. Tuntuu, etten ikinä saa nukkua tarpeeks. Mua itkettää ihan tyhmät asiat, ja nyt lähestyvä ikävän asian vuosipäivä sai mut viimeksi tänään vollottamaan työmatkalla. En kestä kun facesta lävähtää niitä muistoja... Muistan ne fiilikset joita elin pari vuotta sitten näihin aikoihin. Epätoivoa ja tunne siitä, etten riitä enkä voi auttaa. En halua enää ikinä kokea sellaista.

Jokaisessa ihmisessä on sisään rakennettu tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mä kuulun ilmiselvästi niihin ihmisiin, joilla kyseinen tarve on erityisen vahva. Mun tunne-elämä on yhtä vuoristorataa. Sitä on sivusta takuulla ärsyttävää seurata, mutta niin sitä on kuulkaas ärsyttävää elääkin. Mä rukoilin taas työmatkalla että voisin vaan kääntää sydämeni off-asentoon ja olla tyytyväinen vaikka pidempään kun ihan vartin. Muhun pätee hyvin sanonta "älä huoli, kyllä se siitä vielä vituiks menee!" Aina menee, eihän siihen paljoa edes tarvita.

Musta alkaa tuntua siltä, että oon taas menossa rytinällä pohjalle. Ajatukset oli taas sen suuntaisia. En voi edes pistää väsymyksen piikkiin. Olen toki väsynyt, mutta se on henkistä väsymystä. Väsymystä elämään.

Ja oon tulossa kipeäksi.

Ennen oli helppoa leikitellä ajatuksella, että mitä jos tänään on se päivä kun annan periksi. Luovutan vaan ja lakkaan olemasta. Se olis pitäny tehdä niin paljon aikaisemmin. Tai onnistua. Nyt sekään ei enää ole vaihtoehto.

Kaipaan sitä, että mulla oli ympärillä ihmisiä joille sain jauhaa samaa asiaa niin kauan ettei se satuttanut mua enää. Tai kun maailmaan mahtui vaan se ämpärillinen teetä ja joku, joka piti lähellä. Joku, jolle mä olin sillä hetkellä koko maailma. Ja joka oli mulle koko maailma, se eheyttävä voima. En jaksa kitistä enää omaa pahaa oloani kun en tiedä voiko mua enää auttaa. Tai olisiko missään vaiheessa voinut. Välillä tuntuu, että nyt just romahdan ja marssin työterveyteen ja sanon rehellisesti missä kunnossa olen ja mitä mun päässä liikkuu. Pääsisin hetkeks lataamaan akkuja ja ehkä saisin jotain keskusteluapuakin. Mutta toisaalta mitä hyötyä siitä on, kun se ihminen ei tunne mua yhtään eikä tiedä miten mä toimin ja ajattelen?! Mä tarvitsisin vaan sen verran apua, että saisin nää solmut sisältäni auki. Tai että voisin ylipäätään eheytyä. Ongelma tuntuu olevan siinä, että mä tiedän kyllä kuka mä olen mutta mä en tiedä millainen mä olen! Ja välillä musta tuntuu, että tunnen liikaa. Hetkittäin tunnen koko maailman tuskan. Ylireagointiako? Voi olla.

Ja mikä ajoi taas näihin fiiliksiin? Ihmiset. Ihmiset, jotka ei ymmärrä että on olemassa vielä semmosia ihmisiä joilla on tunteet! Mä oon velkaa muille ihmisille sen, että pelaan avoimin kortein. Samaa ei ilmeisesti voi vaatia muilta. Ja voi hyvänen aika. Nyt mua jo kaduttaa, että poistin ton yhden facesta. Tuli se hetkellinen mitä jos - fiilis jota vihaan yli kaiken.

Tämmönen mä olen.
Here I am - this is me.

I've become so numb - I can't feel you there

Mikään ei oo muuttunu. Mä en muutu, mä oon niin turta ettei mikään tunnu oikeestaan enää miltään. Mä alan oikeasti olla sitä mieltä, että vaikka saisin turpaani niin en tuntis fyysistä kipua. Mä haluaisin tuntea. Mä haluaisin päästä tästä kaikesta. Mä haluaisin muistaa ne asiat, mitkä on kadoksissa. Mun täytyy mennä lääkäriin. Mun takaraivon ruhjeita särkee edelleen ja välillä ne vuotaa verta. Ja ne on kosketusarat. Sain tässä oikeasti tutaa sen, että mun muisti tosiaan pätkii. Hukkasin sytkärin ja olin sitä etsiessäni kun paraskin dementikko. TIesin mihin olin sen laittanut, mutta kun se ei ollut siinä! En muistanut siirtäneeni sitä. Ja sitten muistin siirtäneeni sen. Mutta en muistanut että minne mä sen työnsin. Ja mun päätä särkee. Mitä mä tiedän ihmisen anatomiasta, niin otsalla tuntuva kipu säteilee niskan ja takaraivon seudulta. Mä en halua mennä lääkäriin. Se antaa mulle kuitenkin tyyliin viikon elinaikaa ja haluaa kuvata mun pään. Mä en halua pään magneettikuviin enää ikinä. Se oli KAMALAA!

Do you think you're better off alone?
Joskus tuntuu siltä.
Ja joskus tuntuu, etten kestä olla yksin.

Tiedättekö, mikä on se pahin ajatus miksi kestän kipuineni? En halua olla kenellekään taakka, ja kaikista vähiten haluan aiheuttaa äidilleni harmia ja pahaa mieltä. Parhaillaankin mun päähän sattuu joka puolelle. Takaraivolle, silmänpohjiin, otsaan, poskionteloihin... Mä rukoilen, että särkylääkkeet tehoaa tähän mutta veikkaan että todennäköisempää on se, että rikon sisuskaluni Buranalla.

Unohdin jo mitä mun piti kirjoittaa.
Mielessä oli jotakin.
Noh, ensi yönä sitten.

Paipai mussut <3

Kun on pakko tuntea...

No niin. Niinkun arvata saattaa, niin lomallani en uhrannut teille mussukkaiseni ajatustakaan. Ei ole ollut niinkun mitään kerrottavaa. Nuoren pojan kanssa hommat meni vituilleen. HYVIN vituilleen. Nyt kun siihen törmää töissä, niin se ei moikkaa mua ja kattelee muualle. Ei se mitään. Haittaahan se. Ja sattuuhan se. Mutta nyt mä ymmärrän miksi mä tunnen ja koen nää asiat niinkun koen. Mun on pakko tuntea, ihan mitä tahansa. En voi vaan olla turta ja cool ja elämä ei vaan voi olla tasasta niin että voisin päästää irti ja mennä asiasta yli. En, ennenkun löydän jonkun muun tunteen johon koukuttua. Helvetti. Niinhän se menee. Elän oikeesti vaan tunteesta seuraavaan.

(Välissä panikoiduin hetkellisesti, koska tajusin että koirat on ekaa yötä yksin keskenään ja emokissa pienen pentunsa kanssa jäi kodinhoitohuoneeseen ja olis hätähätähätä jos koirat sais sen oven auki mutta siinähän on kissanvessa edessä niin ei ne voi saada ovea auki. Huhhuh.)

Any case, pitäisköhän mun nyt sitten kertoa näistä menossa olevista virityksistä... Kävin tuossa vajaan parin sadan kilsan päässä tapaamassa yhtä aivan ihanaa miestä. Paitsi, että siitä paljastu sit kuitenkin mulkku. Tavallaan. Se haluais muuttaa mua. Mä sain hirveän itkupotkuraivarin sille, kun se alko sönkkäämään että me kasvatetaan mulle pitkä brunetti tukka. Se on sille tärkeää, siitä se tykkää. Sillä ei ollu väliä mitä mieltä mä olin asiasta. Mulle tuli fiilis, että mä en kelpaa tämmösenä ku mä olen. Se on muuten äärettömän paska tunne. Ja sitten oon kirjotellu nyt maanantaista lähtien yhden aivan ihanan puumanaisen kanssa <3 Ei se sillai ole puuma, mutta kuitenkin. Mua kuus vuotta vanhempi. Asuu alle sadan kilsan päässä. Ja sitten mulla olis täällä työpaikkakunnalla semmonen vähän päälle 30v mies joka haluaa alistaa mua ja mut sen kattoon roikkumaan. Lämpesin tälle ihan älyttömästi.

Ja siitä päästään kohtaan MUTTA.

Mutta. Kukaan näistä ei kolahda. Ei niin paljon, että aiheuttais enemmän tunteita kun mun tuntema katkeruus / kauna nuortapoikaa kohtaan. Mä haluaisin unohtaa sen, päästä yli ja pystyä käyttäytymään niinkun aikuinen. Olla viilee ja neutraali. Pystyä heittämään jonkun moi miten menee kommentin. En vaan pysty. En halua edes puhua sille. Pelkkä näkeminen saa mut haluamaan kuristaa sen.

Pääsin lomalla kaksi kertaa päivystykseen. Tokalla kertaa olin yötä. Kaaduin suorilta jaloilta taaksepäin ja löin takaraivoni. En muista mitään. Tosin, muisti on sen jälkeen pätkinyt muutenkin. Lisäksi jos juoksen tai käyn ratsastamassa, niin mun päähän alkaa sattua sillai todella vihlovasti. Päätä särkee kyllä muutenkin ja kuhmu on edelleen jäljellä ja tota arpea särkee myös. Hyvin suurella todennäköisyydellä sain juomaani jotain, koska muisti pätkäisee erittäin sopivasti ja toisekseen, mulla ei ikinä mene viina jalkoihin saatika että unohtaisin mitään. Ne häät on erittäin hyvä esimerkki. Join varmaan 12 juomaa joista osa tiukkoja, muistan kaiken vaikka olin ihan hirveässä kännissä. Nyt join alle 10. Puhalsin toki ensiavussa yli kaks promillea, mutta kuitenkin. Olihan se taas hyvä muistutus, että jos meinaan lähteä autolla jonnekin niin pitäydyn siinä suunnitelmassa. Voisin kyllä ihan hyvin lopettaa juomisen loppuvuodeksi. En ymmärrä miks pitää aina sattua jotain ennenku sen tajuaa. Juopon tuuria ettei murtunu kallo tai mitään muutakaan.

Oon nyt kaks kertaa luvannu itselleni ja muille, että lopetan vellomisen tossa poitsussa. En pysty pitämään sitä lupausta. Pahennan tilannetta lisää nostamalla sitä sälliä jalustalle, miten se on niin jumalaisen komee ja mä oon vaan mä ja miten me ollaan ihan eri liigassa sen kanssa. Sain tästä aika rankkaa palautetta. Mun pitäis pystyä lopettamaan, mutta mä en pysty. Enemmän tai vähemmän oon katkera kaikille niille jotka mua on loukannu tai satuttanu viime aikoina. Niinku J ja R.

Ja hei, kaiken huippuna. Pieni paluu alkuvuoteen. Sieltähän jäi käteen tää M sankari. Eipä siinä mitään, minäpä nohevana tyttönä just ennen kesäloman alkua menin Suomi24 ja vahingossa iskin sen veljen. Joka tykkää käyttää naisten alusvaatteita. Ja joka asuu vielä ex-vaimonsa kanssa. Ja joka joutuu käyttämään vaippoja. Kuulostaa niin absurdilta, että meinaan kuolla nauruun jo pelkästään kun kirjotan koko asiasta. Pystyn jopa nenässäni haistamaan sen vaippojen hajun... Oon saanu kyllä niin paljon alastonkuvia kiitos Suomi24 että ei tosikaan.

Mulla olis vielä kolme ja puoli tuntia työaikaa. Eli pitänee alkaa tehdä jotain että aika kuluu. Sitten nappi laudassa kotiin katsomaan tuhot.

Puspus moi <3

What is love, baby don't hurt me

Njoo, nyt en enää tiedä että missä vitussa mennään. Tekeekö väsymys tepposet vai kuvittelenko ihan täysin tyystin omiani. Mua itkettää, harmittaa, vituttaa, kiukuttaa ja ihan kaikkea. Nyt olis taas hyvät (ja vaikka huonotkin) neuvot tarpeen. Viittä vaille valmis heittämään hanskat tiskiin mm. kaiken kanssa. En tajua miten mulla voi vetää fiilikset KOLMESSA päivässä ihan juntturaan. En taas tarvitsis kun ihan muutaman sanan ja vaikka pusun niin olis ihan eri fiilis kun nyt.

Ja joo, ei nähty tänäänkään. Tai siis nähtiin joo. Kahdesti. Taas ton vitun ikkunan läpi. Nyt laitoin jopa viestin että tulisko moikkaamaan. Mut ku ei, ei kerkee ku hyvä meno. Ei ehkä taas pitäis sanoa, mutta ärsyttää. Ärsyttää niin paljon, että silmiin pyrkii koko ajan kyyneleet. Haluaisin olla cool ja olla välittämättä, mutta kun en osaa. Pistän ison osan väsymyksen piikkiin, on kuitenki useempi yö takana ja eilen ainakin vajailla unilla. Mä en vaan tajua tässä koko kuviossa tätä ton äkillistä muutosta kun se oli se aloitteen tekijä ja aktiivisempi osapuoli. Menikö se pussailu sitten liian pitkälle? En vaan tajua...

Noh, katsellaan. Tässä kuitenkin edelleen lehahtaa vatsa täyteen perhosia kun näen ton yhtään missään. Ei kai niin kauan mitään kun se moikkaa mua. Pitäis kai vaan ottaa niin yybercool linja etten laita viestiä vaan oon niinku laid back. Melkein tekis mieli laittaa naama taas Tinderiin. Suomi24:seen laitoin jo :D Tai siis en naamaa, vaan profiilin.

Haluaisin uskotella itselleni, etten tiedä miten tässä taas käy. Ja tasan tarkkaan tiedän, oon eläny tän saman läpi niin vitun monta kertaa että tympii. Voisko se vitun Amor ens kerralla ampua molempia, niin ei tarttis olla tässä paskassa itekseen... Olisko liikaa pyydetty että joskus onnistuis?! Tai että joskus sitä kivaa kestäis pidempään kun pari viikkoa... Erona tässä ja niissä edellisissä on, että olen sentään tienny missä ne edelliset meni metsään. Nyt mulla ei ole mitään käsitystä ja siksi olenkin sykkyrällä. Ja voihan se olla, ettei olla menty metsään ja nää fiilikset katoaa. Epäilen. Mutta voihan se olla.

En mä itseasiassa edes tiedä miksi mua ottaa kuuppaan se ettei nähdä, eihän tässä kameroiden alla voi edes pussailla. Inhoan tätä epävarmuutta. Olin niin helvetin paljon tyytyväisempi ennen näitä kolmea edellistä sankaria. En kestä tätä yhtään että joudun arpomaan mitä toiset ajattelee ja haluaa. Tuntuu, että tää on kaikki taas lähdössä lapasesta. Oon niin stressaantunut. Miksei kaikki vois mennä vaan niin helposti kun meni alkuvuonna... Ei taas auttais vatvoa ja tehdä kärpäsestä härkästä mutta kun en osaa muutakaan. Sen minä vaan sanon, että jos tää homma menee reisille niin en sekaannu nuorempiini enää ikinä. IKINÄ!

Joku vois kyllä vatvoa tätä asiaa mun kanssa ja puhua mulle tolkkua. Murrun, jos se ei jää mun kanssa juttelemaan töiden jälkeen tänään. Ja mua vituttaa niin tolkuttomasti!!!! Vitun vitun vittu. Noh, ainakin mun mekko on perfect ja kohta mulla on häälahja!

Blow me (One last kiss)

Tänään ärsyttää. Todella rankasti. Siis ihan megapaljon.Joudun taistelemaan itseni kanssa, etten laita tolle viestiä. Haluaisin, ja haluaisin että se tulis moikkaamaan mua nyt kun kerran oon töissä ja vielä yössä. Näin sen kyllä eilen, mutta koska se oli ikkunan läpi niin sitä ei lasketa. Alan olla vähän taas niillä fiiliksillä, että tästä ei seuraa hyvää. En tahdo karkottaa sitä pois olemalla liian päällekäyvä, mutta haluaisin taas tuoda ilmi sen että tykkään siitä ja haluaisin ehkä miettiä jotain vakavampaakin... Ristiriitaista tästä tekee se, että mikään sen ele tai viesti tai mikään ei puhu sitä vastaan etteikö olis edelleen samat fiilikset. Varsinkin, kun pussailtiin autossa. Mutta eipä olla sen jälkeen nähty eikä laitettu viestiä. Huomenna, tai siis tänään, pyydän sitä kyllä moikkaamaan mua töihin! Ihan jo sillä tekosyyllä että uusi tukka. Kun hän ei kerran tykännyt blondista, niin josko sitten koko pään shokkiväri olis parempi. Näytän kuulemma ihan siltä, että olen karannut My Little Pony - sarjasta.

Laitoin ehkä heikkona hetkenä myös J:lle kuvan uudesta tukasta, ja sieltä tuli kuitti että livenä näyttäis varmaan paljon paremmalta. Viittä vaille olin jo menossa. Oon vaan niin huomion ja hellyydenkipeä että ahdistaa.

Muokkasin just viikonlopun hotellivaraustani ja tajusin varanneeni sen väärällä nimellä ja kahdelle, vaikka ei mua ole tulossa kun yksi. Tietysti olisin voinut pyytää ton yhden matkaan (olis kerrankin jumalaisen komee avec!) mukaan mutta sepä taitaa olla töissä. J:tä en pyydä, en tasan tarkkaan.

Tällä bloggauksellahan ei ole muuten sitten taas yhtään mitään muuta funktiota kun tappaa aikaa. Ja tajusinpa juuri kun katselin ohiajavaa autoa, että taisin ihastua. Fuck me, ei tästä elämästä tule taas yhtään mitään - ei lasta eikä paskaa. Oon niin sekasin, että jos sekoan vielä vähän lisää niin alan olla normaali ihminen. Ja se ei käy laatuun.

Ei kai siinä.
Humpataan eteenpäin ja jatketaan haaveilua.

I will love your brains out

Horoskooppi povaa tälle päivälle hyvää. Toivottavasti se pitää myös kutinsa, koska tänään tapahtuu jänniä. Olen menossa yövuoron jälkeen kampaajalle ja tarkoitus olis saada aikaan mulle häitä varten hattaratukka. Katotaan millasen kammotuksen kanssa tuun pois, mutta ainakin sen pitäis olla ennemmin hennon vaaleenpunanen kun pinkki. Kiltti kun olen, ainakin joskus, niin värjään sitten tukkani sen mukaan mitä morsian haluaa.

Olen ehkä semisti säälittävä, oon koko yön odottanut että nuoripoika tulee mua moikkaamaan. Johtuu siitä, että se käveli tuosta ikkunan ohi kaljan kanssa = viihteellä. Toivottavasti ei ole lähtenyt jonkun teinibimbon matkaan baarista :D Pakotan sen sitten tänään käymään ihailemassa uutta tukkaa.

Opin tänään uusia asioita "aikuisten" avioeroprosessista. Sain äärimmäisen jännän vinkin jos joskus menen naimisiin, tee avioehto. Huolimatta siitä onko omaisuutta vai ei. Toki, mulla on omistusasunto jota maksan takaisin vielä varmaan eläkkeellä... Tuohon kyseiseen avioeroprosessiin on nyt sitten sotkettu myös mun omaisuus mukaan, ja sehän ei kuulu heille millään tavalla. Välillä tympii olla perheen ainoa aikuinen! Ja sitten mä tajuan, etten ole aikuista lähelläkään.

Koin tässä yöllä varsinaisen ahaa-elämyksen. Juon ihan helvetisti liikaa ja olen ääliö kun aloitin taas röökaamisen. Mutta se on oikeestaan ainoa asia mikä helpottaa mun oloa ja lievittää stressiä. Asioita ja niiden painoa on helpompi kestää. Joo, tiedän, ei sais polttaa samalla kun käyttää hormonaalista ehkäisyä. Go ahead, shoot me! Lähtee se henki joskus kuitenkin, ei sillä edelleenkään olis niin suurta väliä vaikka lähtis samantien. Tai oikeestaan eilisen jälkeen sillä on paljonkin merkitystä. En haluais just nyt jättää tätä kesken, just kun mulla on taas pitkästä aikaa oikeesti kivaa! Oikeesti, en muista millon olis viimeks ollu näin paljon perhosia mahassa...

Kerroin äidille eilen tuosta mun uudesta murusta. Voi sitä toiveikasta ilmettä kun rupesin kertomaan että vaihdoin J:n parempaan ja nuorempaan ja semmoseen joka kohtelee mua kun prinsessaa. Ja että sillä on osittain samat kiinnostuksen kohteet (mm. historia ja luetaan samoja kirjoja) ja sen kanssa voi keskustella muustakin kun säästä ja Iltalehden otsikoista. Ei ollut äiti tyytyväinen kun mieshän se tämäkin on. Kehtas vielä haukkua puumaks :D Ei se kuus vuotta nyt niin paljon aikuisten oikeesti ole. Eihän? Ei se mua ainakaan häiritse, eikä poitsuakaan. Mun täytyy ehkä keksiä sille joku lyhenne, ettei aina tarvii miettiä että kenestä mä kirjotan. Kun ei se voi olla J kun J oli ja meni, vaikka etukirjain onkin sama. Ehkä mä seuraavaan postaukseen kehittelen jotakin mukavaa ja siirappista ja ällösöpöä.

Nyt pitää keksiä, mitä ihmettä mä touhuan vielä pari tuntia. Taidan hilppoa ulos savuamaan. Hyihyi mua.

Eikä enää pelottanut

Mulla on ollut aikaa miettiä ja kelata ja pyöritellä asioita. Ja mua on ehkä autettu miettimään heittelemällä mielipiteitä ja sotkemalla omia ajatuksia lisää. Mä oon joutunut perustelemaan päätöksiäni ja tekojani, ja oon löytänyt niiden takaa kaikenlaista jännää. Joka tapauksessa, en halua satuttaa ketään. Mä en ole paha ihminen. Mä olen rohkea, kaunis, ihana, kiltti ja mulla on vaan liian iso sydän eikä aina ihan selkeä suunta mihin olen menossa. Joskus se eka askel pelottaa liikaa, etten uskalla ottaa sitä. On helppo jäädä kiinni siihen vanhaan, tuttuun, turvalliseen. Siihen, missä tuntuu että mä olen itsestäänselvyys enkä oikeastaan saa mitään ja annan vielä vähemmän. Oikeastaan, en mä saa muuta kun fyysistä läheisyyttä. Ihmisinä ollaan liian erilaisia enkä mä ole enää onnellinen. Mä en jaksa enkä halua odottaa ollaanko me joskus me vai jatketaanko leikkiä. Mä en ole mikään itsestäänselvyys! Mä olen jumalauta prinsessa, en mikään stara vaan koko vitun galaksi!

Monesti olen miettinyt, ja mietin jatkossakin, miten mä löysin ton lottopotin. Tai miten se löysi mut. Tai miten vaan. Mä tiedän tasan tarkkaan sen, että ton mä tahdon ja aion myös saada. Oon sen ansainnut. Osasin kesyttää ton yhden, kai mä saan tänkin pyydykseen vaan olemalla oma itseni. Kaikkine vikoineni. Mä oon liian vanha kai esittämään enää mitään.

Miksi mä olen niin kriittinen itseäni kohtaan? Miksen mä kelpaa itselleni? Mä kelpaan muille tämmösenä ja mulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastaa mua koska mä olen mä. Mitä mä loppupeleissä edes muuttaisin itsessäni? Niin, hiljaseks vetää. Pintaa lähinnä. Voiko olla, että ainakin osittain se itsekritiikki on sitä että haluan muiden buustaavan mun itsetuntoa kehumalla? Jos on, niin se täytyy lopettaa heti. Miksi se puskee eniten esiin kännissä? Onko väärin haluta rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä? Paljon kysymyksiä joihin mulla ei ole valmiita vastauksia.

Itseasiassa mulla ei ole valmiita vastauksia enää juuri mihinkään. Viime aikoina olen joutunut pohtimaan asioita enemmän kuin olisin loppupeleissä edes halunnut, myös sellaisista näkökulmista joiden tiedän sattuvan. Olen vaivalla opetellut itsekkääksi. Meni ihan liian kauan tajuta, että tää on mun elämä, mun valinnat, mun halut ja mun tahto. En halua, että kukaan enää koskaan sanelee mulle miten mun pitää olla ja elää. Mä saan olla oman elämäni prinsessa ja just niin bitch kun mitä se vastapuoli ansaitsee.

Mulla ei meinaa pysyä ajatukset koossa. Oon tottunut kirjoittamaan öisin (se täytyy varmaan lopettaa tai siirtyä puhelimella kirjoittamiseen) joten nyt päivällä tää on erittäin outoa. Ja osittain ajatukset karkailee, koska toivon että me nähdään sen sällin kanssa tänään. Pyysin sitä bisselle. Se luultavasti pitää mua ihan juoppona, ja itseasiassa mä juon nykyään aika paljon. Ja poltan tupakkaa. Oon siis aivan rappiolla. Noh, kohtahan alkaa kesäloma ja sit on sokka irti niinku big time. Ei tällä postauksella ollu taas yhtään mitään funktioo, kunhan selvittelin omia ajatuksiani. Enkä saanut niitä yhtään selvemmiksi. Olis taas pieni flow runoilla, voi olla että julkaisen Rakkausrunoihin jotakin mukavaa. Mutta ensin syön eväät (mansikkakakkua) ja juon ehkä yhden pienen laten. Koska olen fabulous ja ansaitsen ne.

Eikä muuten enää pelota.
Nyt mennään täysillä, vaihdetaan vaan vaihdetta isompaan ja lisää kierroksia koneeseen. Kuten sanottua, ei se vauhti tapa vaan se äkkipysähdys!

I will love you to the moon and back

Niinhän tässä nyt sitten kävi. Niinkuin tiedätte mut, mitä tulee parisuhteisiin ja säätöihin niin en anna toisia mahdollisuuksia. No, J mokasi ja tällä kertaa niin pahasti etten halua nähdä koko tyyppiä enää. Kyse ei ole isosta asiasta, vaan enemmänkin siitä miten sovitusta kannattaa mun kanssa pitää kiinni. Eikä mua harmita. Mua ei harmita, ei sitten yhtään. Koska mulla on niin paljon perhosia mahassa ettei ole tosikaan! Huomenna (tänään) tapahtuu jänniä.

En ole tainnut edes blogata tästä uusimmasta käänteestä. Johtuu ehkä siitä, että tilanne eteni vasta torstaina. Siis, en tiennyt että täydellistä on olemassa. Mutta on. Siinä on kohdillaan kaikki, ihan koko paketti. Se on hauska, helvetin hyvännäkönen, hyvä kroppa, sillä on (lievä) r-vika (<3) ja ja ja... Okei, mun on pakko tunnustaa sen verran että se on mua kuus vuotta nuorempi. Se on ihan vitun kuuma. Ja mä kokkaan sille huomenna! Mä kirjaimellisesti sulan aina kun se kattoo mua ja hymyilee mulle. Sydän pysähty tänään kun tajusin, että se on tossa oven takana joidenkin pikkumimmien kanssa ja ne pikkumimmit kattoo mua ja nauraa mulle. Kerkesin jo aatella vaikka ja mitä... Oikeestihan ne näki vaan kun mä vilkutin tolle ja niitä kiinnosti tietää että tunteeko toi mut ja miten se mut tuntee. :D

Välillä tuntuu, että taannun hetkittäin teiniksi.

Enkä tiedä onko oikeasti fiksua sekaantua työkaveriin... Onhan sekin jo kerran kokeiltu ja se toimi kyllä ihan hyvin kun sovittiin että kaikki pidetään poissa työpaikalta. Jopa eron jälkeen mahduttiin saman katon alle ja pystyttiin kommunikoimaan työjuttuja. Mutta en silti tiedä. Mamma sanoisi tähän, että ei pidä miettiä mitä muut ajattelee vaan pitää miettiä mitä minä haluan. Ja minä haluan ton miehen. Jumalauta että haluankin!

Tiedättekö sen tunteen, kun joku vaan kolahtaa niin täydellisesti?

Oon vaan niin awwww.

Ja sain puhtaat paperit kontrollista.

Mikään ei voi mennä vituilleen, eihän?

All the beautiful girls in the world, they got nothing on you baby

It's just another day without you.

Ekaa kertaa vähään aikaan mä voin sanoa että mua pelottaa. Mun elämä on just nyt ihan liian mallillaan, kohta on pakko jonkun jutun mennä vituilleen. Mä pelkään niin helvetisti just nyt, että se on nyt sitten toi vuosittainen kontrolli joka menee vituilleen. Nyt kun mä pitkästä aikaa nautin elämästä ja oon onnellinen. Yleensä sillon aina ja vääjäämättä jotain kosahtaa.

Mun kroppa kuvittelee olevansa raskaana. Tai siis mun pää saa aikaseks kai nää kaikki oireet. Mua etoo koko ajan, haistan ihan liian herkästi juttuja, joudun jatkuvasti juoksemaan kusella, alavatsaa nippailee, mua väsyttää koko ajan ja tisseihin koskee. Tein tossa 12h takaperin testin joka oli erittäin selkeä negatiivinen. Tosin, en tiedä näkyykö se edes vielä 8 päivän päästä. Periaatteessa kai sitä raskaushormonia pitäis ruveta erittymään heti kun hedelmöitys on tapahtunu ja solumöykky kiinnittyny ja ruvennu jakautumaan. Periaatteessa mun pitäis odottaa vielä kolmisen viikkoa ja tehdä uus testi. Sillon mulla on jo se kapseli.

Mulla ei oikein ole mitään erityistä blogattavaa tai pohdittavaa kun en saa ajatuksiani millään tavalla järjestykseen. Oon vaan niin väsyny. En tiedä onko ne nää yövuorot vai yleensäkin yleinen väsymys, niillä ei tunnu olevan juuri eroa.

Taidanpa jatkaa nettishoppailua vielä hetken :D Kun kerran on vielä aikaa siihen että mut tullaan päästämään vapaille...

Puss och kram allihopa! <3

We are loco

Otsikkokin sen kertoo että hulluja tässä ollaan.

Kymmenessä päivässä ehtii tapahtua yhtä ja toista ja kolmattakin. Mistähän mä aloittaisin... No, hilloviikot ei ainakaan yhtään pidättele tota yhtä! Eikä mua. Nyt olenkin sitten siinä superjännässä tilanteessa, että tuli sitten pikkupäissään vedeltyä paljaalla. Ulkona. Pöydällä. Muistikuvat on lämpimämpiä kun se sateinen keli. Kyllä, olis ehdottomasti pitänyt hakea katumuspilleri. Ei, en hakenut. Just mietin, että kuinka nopeasti ekoja oireita alkaa ilmetä ja kuinka nopeesti sen testin voi tehdä. Vuotoahan oli vielä sillon eli erittäin epätodennäköstä että olisin pieniin päin mutta entäs jos olenkin? Se olis upeeta! Eiku kamalaa. Eiku. Mitähän se loppujen lopuks olis... No vahinkohan se olis.

Sain hoidettua sen kapseliasian. Sain vihdoinkin neuvolasta jonkun kiinni ja se laitetaan tulevana torstaina, samalla on sitten se syöpäkontrolli. Keskustelu oli erittäin hämmentävä ja molemmat luurien päissä oli aivan kujalla. Mutta pääasia, että se laitetaan niin J ei enää painosta mua asiasta eikä tarvii ostaa kumeja. Tai siis nyt muotoilin ehkä asian väärin, J ei painosta mua yhtään mihinkään, ihan yhteísymmärryksessä sovittiin tästä asiasta kun mä en voi niitä pillereitä syödä koska a) migreeni ja b) unohtelen niitä ja minipillereitähän ei todellakaan sais unohdella!

Tässä parhaillaan kuitenkin googletan kaikkia haittavaikutuksia ja asennuskokemuksia ynnä muuta mukavaa. Mun tuurilla saan käsivarteeni tyyliin nyrkin kokosen mustelman... Onneks tuun yövuoroon töihin samana päivänä kun se on otettu. Oon sit ilman vasenta kättä, eihän sitä onneks mihinkään tarvita muutenkaan! Tuskin maltan odottaa että saa taas olla vuotamatta. Ei enää tuskaa joka kuukausi! Sit ei auta kun toivoa, että toi kapseli ei vaikuta haluihin koska ainakin mulla on ihan helkkarin kivaa just nyt. Ja niin on tollakin. Sillä välillä kun tultiin kahden maissa baarista - siihen että lähdettiin liikkeelle peitto heilu kolmesti. Ja miksi mä postaan sen blogiini? Koska tää on mulle erittäin uutta! Ikinä ei oo ollu kenenkään kanssa niin että mä oikeesti joka solullani ja koko ajan haluan tota miestä. Jo pelkkä sen tuoksu tekee mut hulluks. Ja kuin hyvä mun on olla sen kanssa.

Mä en oo vuosiin nukkunu niin sikeesti kun nukun ton vieressä, saatan havahtua hetkeks tarkistamaan että missä se on jos ei oo kiinni mussa tai en tunne hengitystä niskassa tai rinnalla tai kasvoilla, mutta nukahdan uudestaan hyvin nopeesti. Enää se ei oo sitä että se heittää käden mun yli ja ollaan siinä vaan se tulee oikeesti ihan iholle kiinni, mä RAKASTAN sitä tunnetta kun käännyn kyljelleni ja se laittaa peiton mun päälle, tulee kiinni, laittaa kädet ympärille ja toisen jalan mun jalkojen yli ja huokaa mun niskaan ja nukahtaa. Mä tykkään tosta miehestä niin että taju lähtee. Sen kanssa on niin hyvä ja luonteva olla. Ja mikä on positiivista, niin se en oo pelkästään minä joka järkkää niitä yökyläilyjä. Itseasiassa J oli jopa alkuviikosta mun kanssa meidän mutsilla kaks yötä ja lähti sieltä töihin! Jos mä saisin valita, niin me oltais joka yö yhdessä. Nähtiin viimeks 12h sitten ja mulla on nyt jo niin hillitön ikävä että tekis mieli soittaa ja laittaa viestiä ja kaikkee.

Eilen oltiin viihteellä, tai siis J oli ja mä tulin töistä suoraa sen hakemaan. Tapasin J:n ilmeisesti parhaan kaverin ja mikä parasta (erävoitto mulle!) J myönsi olevansa musta mustis! Nyt voin sanoa, että mun sisäinen jumalatar heitti kärrynpyöriä. Oon niin onnellinen tällä hetkellä, etten osaa kun hetkittäin pelätä että kaikki romahtaa ja tää kaikki viedään multa pois. Toisaalta nyt kun ajattelee järjellä, niin ei siitä taida olla pelkoa ja oon oppinu tän reilun kuukauden aikana itestäni niin paljon uutta etten voi olla ku kiiitollinen. Joku sano, että rakkaus on ihanaa. Ja sitä se just on. Hullua, miten sä samalla avaat itses sille toiselle ihan joka tasolla ja silti saat vähintään yhtä paljon kun mitä sä annat.

Jaksan miettiä ja ihmetellä sitä, miten pohjalla ihmisen pitää käydä ennenkun se on ansainnut jotain hyvää elämäänsä. Mä selasin mun vanhoja blogitekstejä ja oikeastaan mietin elämääni tässä muutaman vuoden ajalta. Mä olen käynyt todella pohjalla. Oikeesti, tässä olis voinu käydä ihan eri tavalla. Ihan muutama päivä sitten lävähti kun märkä rätti naamaan että mä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Elämä on tässä ja nyt. Ja mä nojaan taaksepäin ja nautin kyydistä!

Kovaa...

Mä ajattelin eilen, ja mitä enemmän mä ajattelen ja juttelen niin sitä enemmän tajuan asioita. Jos mulla ei olis mitään väliä J:lle niin me ei oltais puhuttu yhteisestä matkasta eikä näkemisestä ilman seksiä. Tai sitten mä vaan valehtelen itselleni ja haluan uskotella etten taas ole säälittävä takiainen. Jotenkin onnistuin keplottelemaan itseni tänäänKIN sinne yökylään, johtuen siis siitä että mulla on tää ja huominen vapaata ja pe pitäis alkaa hilloviikot. Mistä tulikin mieleen, etten ole vieläkään saanut hoidettua sitä kapseliasiaa pois päiväjärjestyksestä. J alkaa pikkuhiljaa myös muistutella siitä. Eilen itseasiassa pohdittiin yhdessä että mitä mun piti hoitaa kun muistin, että jotakin oli mutta en muistanut mitä. Jotenkii mua ehkä myös hävettää soittaa sinne ja mennä sörkittäväksi. Ongelma on siinä, että se neuvolan täti tosiaan pitää mua ihan umpilesbona. Sönkötä siinä nyt sitten sille, että joo olis tarvetta nyt sitten sille kapselille ettei käy hupsis. VARSINKIN kun mun piti ottaa puheeksi se vauvajuttu, olin sen jopa kirjottanu post it - lapulle :D

Tää tuntuu jotenkin kaikki niin kovalta ja julmalta. Yhen matkan takia toi fucktard ei halua olla mun kanssa, mutta silti sen eleet ja kaikki kertoo että se välittää ja tykkää. Eilen oli aikaa pohdiskella asioita, ja mä mietin että mä jaksoin sentään odottaa R:ää sen kaks kuukautta niin jaksaisinko mä odottaa nyt sitten tätäkin? Kuka tietää. Ehkä pitäis vaan antaa asian mennä omalla painollaan ilman turhaa stressiä.

Tänään hoidan ton kapselijutun pois.

Ihan varmasti.

Coldness in my heart

No niin, tämähän se oli sitten helvetin hieno yö ja eilinen ilta. Tuo J = fucktard on kyllä kans semmonen sankari että huhhuh. Mistähän mä alottaisin... J kävi tutustumassa perjantaina mun koiriin ja "päiväkotiin" ja koska ei malteta olla kauhean montaa päivää erossa toisistamme niin menin sunnuntaina sinne sitten yöksi. Nyt se kehtaa valittaa ja väittää että väsytän sen ihan totaalisesti... ;) ei mun mielestä kolmesti vuorokaudessa ole yhtään liikaa! No enivei. Eilen siinä kun köllöteltiin vielä sylikkäin peiton alla kun mulla oli jo kiire tää fucktard päätti ruveta avautumaan. Mun mielestä tää keskustelu olis voinu odottaa. Noh, nyt ainakin tasan tarkkaan tiedän missä ei mennä. Eli fucktard sai sitten kakaistua, ettei ole nyt ennen yhtä pitkää reissua haluamassa mitään vakavampaa mutta ei halua myöskään että mä luovun toivosta, että voidaan käydä kaupungillakin (mitä vittua??!!). Ennen tätä töräystä hän sai kysyttyä että oonko harkinnut pillereitä. Jos mua ei vituttais niin paljon niin saattais jopa naurattaa.

Tässä tilanteessa ei ole mitään huvittavaa, koska tiedän tasan tarkkaan miten kuvio tästä etenee. Tuo helvetin fucktard ei tunne mua yhtään, koska se ei tajua että sanomalla noin se ryssi koko homman. Tätä peliä voi pelata kaks ja tästä tuli just mulle pelkkä peli. Mähän en jumalauta ole mikään varavaihtoehto joka kiltisti jalat ristissä odottaa ku herra käy vähän villinä ja vapaana kiertämässä Eurooppaa perkele. Voipi olla pienimuotonen yllätys kun en olekaan enää valmiina leikkimään kun paluu arkeen koittaa. Aion ottaa tästä nyt ihan kaiken irti mikä vaan lähtee. Mutta nyt tiedän sitten senkin että omaan kämppääni en aio tota laskea.

Voin kertoa olevani kaikesta huolimatta ihan saatanan pettynyt ja jollain tasolla jopa surullinen. Mä oikein tunsin sen kun mun sisällä naksahti kaikki taas lukkoon kun toi sai suunsa kiinni. Mä toivon, että se ei huomannut että olisin suuttunut. Tiuskasin vaan että oonko koskaan sanonu että sä puhut liikaa :D Sit tuli kiire pukee vaatteet päälle ja lähtee töihin. Hävettää myöntää, mutta itkin jo ennenku pääsin autolle. Ja mitä tekee fucktard... No pommittaa viesteillä! Odottikohan se jotain megaluokan kilahdusta vai yrittikö se selvittää että miten pahasti suutuin...

Kirjotin tossa äsken työkaverille kirjeen jossa vuodatin tän saman roskan. Oon niin helvetin raivona ja hiilenä ja käpynä. En vaan tajua miks taas piti luottaa ja uskoa siihen että vois joskus päättyä hyvinkin. Ei auttais olla positiivinen. Että nyt sitten pääsen sanomaan tän taas: SORI MAMMA MÄ MOKASIN! Lahjakkaasti ryssin tämänkin. Joskin mulle sopii erinomaisen hyvin tämmönen järjestely että katotaan leffoja ja vietetään yöt yhdessä. Ei mulla oikeestaan olis edes aikaa mihinkään enempään. Kestihän tätä mun onnea jopa.. ööh.. kaks viikkoa :D

Onnesta tuli mieleen. Mulla on elämässäni niin järjettömän ihania ihmisiä etten meinaa uskoa todeksi. Viime aikoina oon pyytänyt apua millon mihinkin ja aina sitä on saanut. Pikkuhiljaa alkaa tajuta, että helvetti nää ihmiset ihan aikuisten oikeesti välittää musta! Ihan järjettömän upee fiilis. Mitä vitun väliä on jollain sällillä kun mulla on perhe joka hoivaa ja rakastaa mua? Ilman ystäviä millään ei olis mitään väliä. Kun mulla on ystäviä, mulla on kaikki.

Mutta silti vituttaa. Saatanan fucktard. Vielä paremmin muistan miks en pidä ihmisistä enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ne pääsee aina yllättämään eikä ikinä positiivisesti! Paitsi noi mun ikiomat pikku lusmukat <3 Love ya'll! <3

Elämältä turpiin sain ja harmittaa

Tai lähinnä mua harmittaa kai tää kaipuu, kipu, kaiho toisen ihmisen iholle. Mä en oo tainnu ikinä olla näin riippuvainen ja koukussa toiseen ihmiseen. Pahinta ja ultimaattisesti hirveintä on se, että me ollaan nähty nyt kahen viikon aikana... ööh.. viidesti? Kuudesti? Ja niistä puolet oon ollu siellä joko yötä tai nukkumassa muuten. Plus panemassa. Mitä sitä kiertelemään. Nyt hajottaa jo etukäteen koska en tiedä keritäänkö ennen sunnuntaita nähdä. Ärsyttävää, voisin olla siellä koko ajan. Mua sattuu fyysisesti jo mennä nukkumaan yksin, kahdessa yössä kerkes tottumaan siihen että joku pitää lähellä ja hengittää iholle. Mä en ole koskaan ollut hyvä nukkumaan kenenkään vieressä, yhtä eksää lukuunottamatta. Sen kanssa nukuin aina kun pieni murmeli, heräämättä aamuun asti. Nyt nukun jopa paremmin ne pätkät kun saan unta. Herään virkeenä ja lähinnä fiilistelen sitä kun joku pitää kiinni.

Ja se tunne, kun katsottiin leffaa (aluksi eri puolilla sohvaa, ja vielä väärillä puolilla koska kumpikaan ei osannu olla kovin luontevasti..) ja toi kysy että uskaltaako se tulla mun taakse ku mieli tekis. Sit vaan halittiin koko loppu leffa. Tuli semmonen olo, että siinä oli mun paikka, siihen mä kuuluin just sillä hetkellä. Siinä mä olin kokonainen.

Sitten päästäänkin ovelasti siihen mikä mua tässä pelottaa. Mua pelottaa, että mä kohta taas kyllästyn. Mä olen ainoa joka on sanonut että ikävöi. Tykkäämisestä ei ole puhuttu, mutta tuplatreffeistä vaimon ja sen miehen kanssa kylläkin. En tiedä kummasta J järkytty enemmän, siitä että käytin meistä termiä me vai siitä että mun vaimo haluaa nähdä sen. Mä olen suorastaan ihailtavasti malttanut mieleni enkä ole ruvennut tenttaamaan että mitä mieltä hän musta on. Toisaalta musta olis kiva tietää onko toiveissa että me oltas ehkä kohta me, mutta toisaalta mä tiedän itse että kyllähän me ollaan.

Se on jopa mulle selvää, että tää on enemmän kun pelkkää pusupainia ja yökyläilyä. Mielenvikasinta tässä on se, että mä voin äärimmäisen hyvin nähdä itseni tuolla samalla sohvalla maha pystyssä syömässä jätskiä suoraa purkista ja nalkuttamassa. Sinällään huolestuttava ajatus, kahden viikon treffailun jälkeen. Varsinkin kun toi ehkäsyasia on tapetilla. En ehtinyt hoitaa sitä eilen joten hoidan sen tänään. Tai niin siis, toivottavasti hoidan. Mun täytynee tänään käydä myös hakemassa pari raskaustestiä - ihan just in case. En halua sitä tilannetta, että kuukausi eteenpäin tästä huomaan himoitsevani kummallisia asioita ja oksentavani aamuisin. Luotto kumeihin on siis täällä kohdillaan! :D

Ah ihanaa, saan uuden puhelimeni tänään käyttöön! Liittymä aukee muutaman tunnin päästä. Sit pääsenkin tallentamaan vanhanaikasesti kaikki yhteystiedot, en voi vaan käyttää vanhaa sim-korttia uudessa puhelimessa ja tallentaa puhelimen muistiin kaikkea roinaa koska sim-kortit on erilaiset.

Näillä mennään. Ikävissäni pööpöilen vielä tunnin verran ja sitten menen naatinaati.

PS: Rakastan mun uutta tukkaa <3

Mä oon koukussa sun ihoon

Ah, ja kaikkeen muuhunkin. Nyt just on niin tajuttoman hyvä fiilis ettei voi todeks uskoo. Mä en ikinä uskonu että tääkin päivä tulee kun vipellän töihin panopörrö takaraivolla ilman meikkiä ja tunnen itteni ihmiseks. Toki mua sattuu paikkoihin missä en tienny olevan paikkoja, lonkat on niin kipeet etten haluu edes ergonomisella tuolilla istua. Mutta silti mulla on ihan huikea olo ja fiilis vaikka väsymys on ihan hirvee. Olin nyt taas kaks yötä tuolla ja itseasiassa ennen töitä piti illalla käydä vielä "päikkäreillä". Voisin melkein väittää pelanneeni korttini kerrankin oikein. Käytin ekan kerran termiä me. Eilen. Iljettävää. Ja tavallaan ei ole edes yhtään iljettävää kun ihanaa!

Oon niin koukussa ton ihoon ja tuoksuun ja kaikkeen! IKINÄ oo aikasemmin ollu kenenkään kanssa mitään tämmöstä. Mua ei haittaa ton formulalakanat tai se, että sen sängyssä on kaks kapeeta lakanaa yhden leveen sijasta (itseasiassa se on musta jopa söpöä!). Päästin päässäni pikku tuuletukset kun heitin että nyt kun olen yöt töissä niin hän voi sitten pyytää toisen unikaverin yökylään ja mä sain vastaukseks ihan tolkuttoman naurukohtauksen. Jotenki... En tiiä... Mun omaa olemista helpotti tieto, että mä olen ainoa joka sen lakanoissa pyörii. Ja sain läppärin salasanankin! Ah tätä romantiikkaa. Ei aikuisten elämä olekaan niin tylsää! :D

Jos ei muuta niin olen oppinut itsestäni uusia puolia. Mä oon elänyt päässäni jo pitkään äärimmäisen pahaa identiteettikriisiä ja nyt vasta tajunnut, miten syvällä suossa mä olenkaan ollut. Kysyin vaimolta jo miksei se ole pakottanut mua hoitoon kun olin neljä vuotta ilman seksiä. Okei, se kännisäätäminen oli asia erikseen - en just muista mitä tapahtu eli sitä ei lasketa. Nyt musta on tullu helvetinmoinen kani. En tiedä johtuko pillereistä vai mistä, mutta mulla ei aiemmin ollut edes minkäänlaista mielenkiintoa koko hommaan ja välttelin sitä kaikin mahdollisin tavoin. Nyt luomuna tekis mieli päästellä koko ajan, ja nyt onkin sitten pelko perseessä että koska toi spärdäri pettää ja käy hupsis. Ja sitten taas mietin, että olisko sekään maailmanloppu... Ei mulle ainakaan. Täytynee silti käydä ostamassa pari testiä, ihan just in case ja alkaa varata aikaa siihen kapseliin. Täytyykin soittaa heti tänään herätessä sinne jos vaikka asap sais aikaa. Pitäs mennä myös kontrolliin. Olin jo unohtanut koko asian, koska se ei enää vaivaa mua eikä mulle ole ton yhden kanssa millään tavalla saastainen olo.

Viikonloppuna meinasin jyrsiä hampailla ranteeni auki. En keksinyt enää kivuliaampaa tapaa kuolla. Rupesin kusemaan verta pe-la yönä taas. Mulla oli sillon viime kuun alkupuolella edellisen kerran kunnon tulehdus päällä ja olin kahteen eri otteeseen päivystyksessä. Nyt vaan alko ihan yks kaks. Ja eikös sitten heti veikata, että sehän on honeymoon-syndrooma! Tietää kivasti lääkärireissua. Toki, senkin asian vois hoitaa samalla kun käy neuvolassa. Neuvolan täti tosin luulee edelleen että oon lesbo :D Niin mä tosin luulin hyvin pitkään itsekin, mutta nyt olen sitä mieltä että pelaan kyllä molempiin maaleihin. Eli ei se sukupuoli vaan se ihminen.

Laitoin tänään maistraattiin ilmoituksen etunimen muutoksesta. Nyt mulla on sitten kolme etunimeä. Ja hain työpaikkaa. Hurjaa. Nyt tekis mieli vähän pussailla... Eikä ihan niin vähääkään. Hyi mua. Huomasin tänään, että mua ei vitutta enää yhtään niin paljon päivittäin. Tiedä sitten johtuuko siitä R:n dumppaamisesta vai J:stä vai ihan omasta itsestäni. Ihana minä, ihana J ja ihana elämä. <3 Mun on hyvä olla!

Let's make a night you won't remember, I'll be the one you won't forget

Riuhtaisin itseni irti. Irti jostakin, joka sisältä päin myrkytti mua. Ja se kannatti. Olin niin onnellinen kun tänä aamuna heräsin toisen kainalosta. Mua pidettiin sylissä ja mua haluttiin! En saa tätä kestovirnettä pyyhittyä naamastani. Joo ja kyllä, sinne meni monen vuoden vaivalla kerätyt seitit. Nyt vaan täytyy olla ryssimättä tätä juttua, tästä voi tulla jotain tooooooosi hyvää! Mamma on valmentanut mua hyvin, en ehkä sorru enää samoihin mokiin mitä oon joskus joidenkin kanssa tehnyt. Ekaa kertaa mulla on sellanen fiilis, ettei mun tarvitse kysymällä varmistaa tykkääkö toi musta vaan mä voin luottaa siihen ettei se laittais mulle viestiä ja pyytäis yökylään jos se ei oikeesti haluais. Tänään olin tosin aamulla uudestaan herätessäni hyvin lähellä kysyä, että millä fiiliksillä hän on mun kanssa mutta maltoin mieleni!

Aamulla olin ihan varautunut lähtemään samalla oven avauksella tyypin kanssa mutta olikin ylläri kun toinen sanoo että voin jäädä siihen nukkumaan eikä tarvii lähtee vielä, oo kun kotonas! Ja sitten kun olin heränny tuli kysymys että oonko karannu ku hän tulee kotiin vai oonko siellä odottamassa... Awwwws. Tää koko homma tuntuu rullaavan omalla painollaan ja on niin helppoa olla ja jutella ja kaikkea.

Ehkä uhraan R:lle myös yhden kappaleen tästä hehkutuksesta. Sanoin sille tänään pysyvästi byebye. Ehkä turhankin rehellisesti kerroin mitä oon miettinyt ja sanoin sen, etten saa tästä sitä mitä kaipaan ja tarvitsen - haluan paljon enemmän kun mitä hän voi mulle antaa. Mä en ole mikään teini enää (vaikka välillä siltä todella pahasti tuntuukin!) enkä mä jaksa enää soutaa ja huovata tän jutun kanssa kun ei tää johda mihinkään. Yli kaks kuukautta kuitenkin eikä nähty kertaakaan! Mä ymmärrän sen että toinen on sairas eikä jaksa tulla mun luo mutta MIKÄÄN, ei mikään oikee syy olis estäny mua menemästä tonne. Tätä helpotuksen tunnetta kun ei tarvii miettiä että entäs jos. Niinkun mamma sano, toi olis mulle niin täydellinen jos se vaan olis totta. Mutta kun ei se ole. Se ei edes suuttunut. Pyyteli vaan anteeks. Helpompi päästää menemään ja keskittyä siihen, mitä oikeesti on.

Jos tää fiilis jatkuu ja homma etenee, niin tästä on tulossa helkkarin mahtava kesä! Nyt täytyy sit vaan ruveta suunnittelemaan seuraavia juttuloita kuten vaikkapa ehkäsyasioita yms. Sit jos päätetään ruveta parisuhteeseen niin mälsä vetää spärdäreillä eli mun tarvii nyt kummiskin sitten mennä ja ottaa se kapseli. Tai se olis se kaikista helpoin vaihtoehto. Johan se rupeis olemaan taas se kontrolliaikakin, tiedä vaikka samaan syssyyn sais sen kapselinkin... Valtio onneks tarjoo sen ekan :D On muuten meinaan kohtuu hintava noin niinkun kertapottina. Pitkässä juoksussa halvempi kummiski ku pillerit.

Oho, kello on noin ja ulkona alkaa aurinko jo nousta. Ainakin valkenee jo vähäsen.

Mun on hirveä ikävä mammaa <3 Outoa kun ei voi yövuorossa enää kirjottaa pitkää ja epäselvää kirjettä. Tai vois mutta mites sen toimitat perille. Mamma on onnellinen mun puolesta kun oon löytäny ton J:n. Ja mä oon onnellinen. En voi lopettaa hymyilemistä. Haluun jäädä kiinni just tähän fiilikseen mikä mulla on tällä hetkellä. Just tällä hetkellä mulla on kaikki, koko elämä. Kaikki auki, kaikki hyvin. Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua. Voi kun niinä huonoina hetkinä muistais tai sais takauman tästä fiiliksestä... Vatsa täys perhosia ja silti semmonen tietynlainen rauha sisällä. Odotan kun hullu puuroa seuraavaa yökylää..! Voi kun se olis tositosi pian... Sillon on ainakin uus tukka! Huomisia viestejä taas odotellessa. Awwws. Tästä mä tykkään. Ruokahalu on jo täysin mennyttä, eli kesäkunto - täältä tullaan! Palataanhan asiaan lusmukat, pidän teidät kartalla miten homma menee.

My heart is alive!!

Memories hurt as long as they truely matter

Otsikon mukainen viisaus tässä kumpusi omaa elämää ja sen kipukohtia pohdiskellessa. Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, kuin olisin selälleen vastentahtoisesti käännetty siili - haavoittuva, pehmoinen massu paljaana ja alttiina vaaroille. Mun tuli hirveä ikävä takaisin alkuvuoteen, tai oikeastaan tuli ikävä sitä ihmistä. Ei sais facesta katsoa, mutta katsoin silti. Mieli tekis niin paljon laittaa viestiä ja kysyä, että mikä sen nyt aikuisten oikeesti tuli. Rasittavaa tällä ikäerolla olla se ainoa joka älyää käyttäytyä aikuismaisesti.

Mulla on tukka niin täynnä ihmisiä tällä erää että en tiedä kauanko jaksan roikkua menossa mukana. Liikaa muutoksia liian lyhyeen aikaan, eikä silti tarpeeksi muutoksia. Me ei tulla ikinä R:n kanssa näkemään. Me ollaan menty siihen pisteeseen, että kun mä alan tai olen alkamassa kitisemään asiasta niin R vaihtaa puheenaihetta tai takertuu johonkin muuhun mitä mä olen just sanonut. Hauskinta on, etten mä oikeastaan välitä. Tai mitä paskaa mä puhun, välitän tietysti. Hämmentävää selittää ihmisille jotka asiasta kysyy että joo, toi nyt vaan on tommonen joka vihjailee mun faceseinällä häistä ja muusta ja totuus on ettei sillä ole edes munaa sanoa mulle miten asiat oikeesti on. Ei se mitään, ei mullakaan ole. En todellakaan vois edes kuvitella kertovani sille mitä helkkaria menin kännissä torstaina tekemään... Hävettää muutenkin liikaa. Jos me oikeesti oltais me, niin tuli kyllä petettyä ja oikein urakalla. Ja torstaita edeltävänä lauantaina (?) taisin olla pussailemassa yhden toisen kanssa. Kyllä, se tuntu musta hyvältä enkä jaksanut ajatella mitä mieltä muut asiasta on.

Tässä sivusilmällä tutkailen ebayn valikoimaa merirosvolipuista. Meillä on lipputangossa joku ihan reikäinen ja ruma viiri ja lähinnä mun päässä kypsyi semmonen semiläppä idea laittaa lipputankoon valtava merirosvolippu. Olis ihan ÄLYTTÖMÄN hieno ja takuulla erilainen.

Mulla ei tainnut olla teille lusmukat mitään ihan oikeaa asiaa, kunhan kulutan aikaa. Joten puspus ja heippa vaan <3

Helppo elämä - vai onko sittenkään?

Joo, ei ole saatanan mukavaa olla kuuluisa eikä ole yhteistä omaisuutta. En ole kuuluisa, enkä halua olla. Tällä hetkellä kuvailisin olevani angstinen taiteilijapaska. Sikäli tilanne on muuttunut viime kerrasta, että tiedän nyt että me ollaan R:n kanssa me. Välillä mä jopa uskon sen. Mun sydän sulaa aina, kun me puhutaan ja se nauraa mun jutuille ja sanoo, että mä oon niin ihanan sekasin. Ja sekaisin mä olenkin. Mä kuvittelen, miltä meidän lapset näyttäis ja äsken nettishoppailin jo hääpukuja... Ja mä TIEDÄN ettei toi ole todellinen, tai ainakaan se ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Me ollaan kohta kirjoteltu ja soiteltu kaks kuukautta. Eikä vieläkään nähty. Se sano, että kun me nähdään niin se haluaa, että lupaan olla loppuelämäni sen ja että se haluaa nopeesti naimisiin. Mä olen niin yrittänyt suojella itseäni mahdolliselta särkymiseltä ja se tasan tarkkaan on edessä koska olen ollut idiootti ja mennyt tykästymään tohon ihmiseen.

Hetken tuntu niin tolkuttoman hyvältä sanoa parille sällille jotka tyrkytti kaverinsa numeroa että emmä kiitos vaikka olis kuinka jumalattoman komee kolli niin mulla on kotona parempi. Niin mulla tavallaan onkin. Tavallaan. Se on luvannu mulle maat ja taivaat ja kuut ja tähdet ja you fuckin name it, mutta musta tuntuu etten mä saa niistä mitään. Mä en haluaisi menettää tota, mutta kaikista paras varmaan olis päästää irti. Mutta vittu kun mä en tahdo! Mä haluan katsoa tän pelin loppuun asti, koska mä en halua vanhana miettiä että entäs jos se oliskin ollut mun elämäni rakkaus.

Mä olen vähän rajottanut näitä säätöjäni. Notkun kyllä Suomi24 treffeillä etsimässä naista ja juttelen YHDEN miehen kanssa. Se on sanonut suoraa haluavansa vain seksiä (mutta jumaliste niitä mielikuvia mitä se syöttää mun päähäni..!) ja sitä mä voisinkin käydä hoitelemassa JOS en olis luvannu R:lle asioita. Helpoin olis vaan jättää kaikki säädöt ja sutinat ja sextalkit pois mutta kun mä en tahdo. Se buustaa niin hillittömästi mun itsetuntoa kun joku sanoo että haluaa mua ja kertoo yksityiskohtasesti mitä se haluais mulle tehdä. Ja silti samalla musta tuntuu niin väärältä tehdä niinkun mä teen. Ja tavallaan ei.

Kävin vaimon kanssa jokunen aika sitten baarissa. Tuli todistettua, että miehet on sikoja (meinasin joutua tappelemaan vaimon kunniasta ja itseasiassa kävin kyllä siihen jantteriin fyysisesti käsiks mutta en sentään lyönyt, vaikka olin siihen valmistautunut. Pointti. Musta tuntu niin hyvältä kun tanssittiin viimesiä hitaita ja vaimo paijas mun hiuksia ja suuteli mua. Ollaan sovittu R:n kanssa ettei se mitä puuhaan naisten kanssa ole pettämistä, miehiä ei saa olla (EIPÄ!). Mä lähes itkin kotiin ajaessa koska musta oli niin ihanaa ja outoa ja helpottavaa kun joku helli mua ja piti hyvänä ja mä tunsin itseni niin tärkeäksi ja rakastetuksi. Muutenhan mulla on se tilanne, ettei mua halaa tai ylipäätään koske kukaan. Jonkun työkaverin saan ehkä joskus huijattua mua halimaan jollain kuppasen huonolla tekosyyllä, mutta esimerkiksi mun vanhemmat ei koskaan halaa mua. Ja mä olen sentään ihminen joka pitää läheisyydestä ja haluaa tulla kosketuksi.

Ja sitten seuraa sarjassamme noloin paljastus ikinä. Olen löytänyt maailmasta täydellisen miehen. Se halvatun täydellinen ja ihana mies on Stefan Richter. Katsoin Subilta Top Chefin uusintoja ja jumalaare että se mies on KUUMA. Kuola valu suusta ja mahla jostain muualta ku kattelin sitä. OMG. Olen nolo. Eihän se olekaan mua kun pitkälti toistakymmentä vuotta vanhempi. Just täydellinen ;) Miten niin vanhemmat miehet on mun makuun? En ymmärrä. R on mua nuorempi ja en tiedä mitä mieltä siitä pitäis olla. Mun mielestä se on väärin ja pidän tota ihan kakarana. Niin se kyllä onkin. Silti ottasin Richterin koska vaan. Koska se on niin NAM.

Forever yours

Lupasin kirjoittaa, kun on ihan mitä tahansa kirjoitettavaa. Nyt haluan avautua - mutta en tasan tarkkaan kehtaa avautua kasvotusten kenellekkään. En tästä asiasta. Hävettää itseänikin niin suoraan sanottuna vitusti tämä mun toiminta. "Jos luvannut oot toiselle rakkautesi, niin mitä ihmettä teet sä minun vuoteessani?" Kuvaa aika hyvin mitä mulla on menossa. Joo, mä kysyin R:ltä, että meneekö se aikuisena mun kanssa naimisiin ja se lupas rakastaa mua koko loppuelämänsä. Käsitin sen puheista, että me ollaan oikeesti me. Näkemättä ja kokeilematta. Kyllä mäkin sitä kohtaan tunnen vaikka ja mitä, mutta vaikka sanon (jopa ääneen) rakastavani, niin sitä en kyllä tee. Siihen vaaditaan se näkeminen. Enkä tiedä, pystynkö rakastamaan sittenkään. Pystynkö enää ikinä?

Joka tapauksessa. Mulla on R:n lisäksi kolme muuta "lelua" joille lupaan yhtä ja toteutan toista. Yhden kanssa olen päässyt siihen pisteeseen, että meillä on seksitreffit sovittuna keskiviikolle. Nyt pitäis enää kerätä rohkeutta joko a) mennä TAI b) feidata. Ongelma tässä kaikessa on se, että kaiken sen syöpäpaskan jälkeen tunnen itseni saastuneeksi enkä halua, että kukaan koske mua sillä tavalla. Tavallaan kai pelkään, että kun leväytän letun levälleen niin se on ruma ja epähaluttava ja siitä näkee, että nyt on takana jotain rankkaa. Ja silti, mä haluan. Haluan niin paljon, että lantiolla tykyttää ja paikat valuu mahlaa. Koen jotenkin iljettäväksi sen, että tämä seksitreffijantteri pitää kiihottavana sitä, että hän sais olla eka joka panee mua pitkään aikaan. Sehän on sama kun neitsyttä panis! Likasta ja niin väärin. Toisaalta mä haluaisin, että R olis se eka kaiken tän jälkeen. Mutta kun se jätkä ei tee elettäkään, että nähtäis!

Mä tiedän, että mut tuomitaan tän blogin takia ja ymmärrän kyllä tasan tarkkaan miksi. Mä tuomitsen itse itseni myös. Vaikka mä tiedän, että en ole tilivelvollinen kenellekkään tekemisistäni, niin kyllä mä taidan R:lle olla. Me ei olla sovittu pettämisen rajoja, ehkä siksi että molemmat tietää ettei jää kiinni jos on jotain muita virityksiä. Tai sitten siksi, että luotetaan. Tai siis se luottaa, mulle on ihan yks hailee mitä se puuhailee. Se itse sanoi, että irtosuhteita riittäis mutta hän haluaa puolison. Ton näkönen jätkä ja ollu melkein kaks vuotta ilman seksiä. En osta tätä selitystä, terve mies ei pillusta kieltäydy kun sitä tyrkytetään. Mun pitäis kysyä siltä suoraa, että mikä tämä homma on. Mun pitäis osata elää ja olla kunnolla. Mutta mä en osaa. Mä en tiedä lasketaanko seksistä puhuminen pettämiseks... Mun pitäis oikeesti lyödä kortit pöytään ja kysyä tolta että ollaanko me vai eikö me olla vai mitä meidän välillä oikein on. Toisaalta mun järki sanoo, että koska pelissä on sana rakkaus niin me ollaan mutta kumpikaan ei osaa sanoa tarkkaa päivää koska tosta tuli mun ja musta sen. Jos jaksais selata koko keskustelun läpi niin sieltä varmaan löytyis joku vinkki.

Kuukausi sitten se laittoi mulle sen viestin. Mä olin sillon ollu viikon sinkkuna. Nyt mä en tiedä mitä mä tekisin jos nää viestit ja puhelut loppuis. Tai tiedän. Etsisin uuden. Mä toivon, ettei mun tarvitse enää ikinä etsiä ketään muuta. Että tää olis totta ja mä saisin rakastua rauhassa täysillä. Jollain todella hullulla ja fucked-up tavalla toivon, että me päädyttäis R:n kanssa naimisiin ja perheeksi. Tällä perseilyllä mä en ansaitsisi sitä. Mun käsitys romantiikasta on jokseenkin mielenkiintonen. Säikäytin R:n puolikuoliaaks kun vähää vaille 12 just ennen sen synttäripäivää sanoin sille, että kadun ihan hirvittävästi mitä aion tehdä ja sitten kun se muutaman kerran tenttas että mitä nyt niin läväytin sille sitten ruutuun tissikuvan ja siihen hyvän synttärin toivotukset. Huvittavinta tässä on se, että se sama tissikuva meni muuallekkin... Kyllä, olen ihan hirveä suttura. Enkä ymmärrä edes hävetä. Enkä häpeäkään niin kauan kun en mene sanoista tekoihin.

Sun sateenvarjon alla ei tarvii piilotella arpia

Yhdessä päivässä päästään näköjään tunneskaalasta toiseen lähes valon nopeudella. Mä yritin eilen kirjoittaa, miten valehtelin R:lle niin uskottavasti että hetken uskoin itsekin mitä sanoin. R kysyi missä mä näen itseni viiden vuoden päästä. Vastasin silmää räpäyttämättä että mä olen joko kuollut tai sitten mulla on elämässäni rakkaita riippakiviä, eli mies ja lapsia. Sitten R joutuikin muistuttamaan, että entäs jos niitä omia lapsia ei tule. R haluaa lapsia ja mun kanssa naimisiin. Me ei olla edes nähty kertaakaan.

Joka päivä se muistaa kertoa miten mä olen täydellinen sille ja se sanoo monta kertaa, että se rakastaa mua. Koko lause on kokenut hirvittävän inflaation. Ja mikä mä olen sanomaan, sanoinhan itsekin sen sille takaisin. Ihan tasan tarkkaan ja täysin tarkoittamatta mitä sanoin. Olen niin paska ihminen etten edes ansaitse tätä kaikkea. Roikun tässä mukana yhdestä ainoasta syystä. Mä saan joka kerta kun me puhutaan puhelimessa muutakin kun syvällisiä. Mä en ole koskaan ollut mihinkään niin koukussa kun siihen,kun toi tullessaan voihkii ja ääntelee ja viimeseks sanoo että kulta. Se osaa puhua mulle just niitä asioita mitkä saa mut lämpeemään ja mä joka solullani himoitsen tota. Mutta ei muuta.

Mä en edes erityisemmin tykkää siitä. Mä tykkään vaan tästä mitä se puhuu ja tekee mulle. Jopa mulla on sen verran älyä päässä, etten tykästy keneenkään jota en ole nähnyt. Ei sen todellakaan tarvii tietää mitä muuta mä sen selän takana puuhailen. Mä en ole luvannut sille suoranaisesti mitään eli en koe tekeväni mitään väärää. Ehkä sitten jos mennään sanoista tekoihin, mutta niin kauan kun mun parisuhdestatukseni on tyhjä tai siinä lukee sinkku, niin olen tilivelvollinen tekemisistäni vain itselleni ja omalle omalletunnolleni. Ja mulla on sellainen tunne, että tuo tekee ihan samaa. Vaikka se näyttää olevan facessa paikalla, niin se ei lue eikä vastaa mun viesteihin samantien. Mutta silti se pysyy aktiivisena koko ajan. Eikä se mua haittaa juurikaan, se muistaa riittävästi mun olemassaolon ja kertoo mulle just sen mitä haluan kuulla.

Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua.

Mä en ole tarpeeksi ehjä, että mulla olisi mitään oikeaa annettavaa. Mun sydämestä ei ole jäljellä enää kun riekaleet. Eli tavallaan mun oma rikkonaisuuteni suojelee mua mahdollisuudelta, että tästä R:n kanssa tulis jotakin. Olis vaan yksinkertaisempaa jos en olis yhtenä päivänä tästä kaikesta yhtä mieltä ja toisena toista. Ja kaikki mun fiilikset korreloi sen kanssa, mitä me ollaan puhuttu puhelimessa - olenko mä kuullut sitä kultaa vai en. Tänään en ole, sen sijaan olen kuullut niin paljon kaikkea syvällistä että kaipaan sille vastapainoa.

Mä toivon kahta asiaa. Joko mä toivon että R löytää tän mun blogin ja tunnistaa itsensä ja tajuaa missä mennään TAI mä itse tajuan etten kuitenkaan halua menettää R:ää vaan saatan jopa joskus oikeasti haluta olla sen kanssa. En pidä kumpaakaan järin todennäköisenä vaihtoehtona.

Bloggaamiseen tulee nyt pieni, pakollinen katko koska mulla ei ole mitään kerrottavaa enempää tällä hetkellä. Tulen kertomaan kun on kerrottavaa. Ihan mitä tahansa kerrottavaa.

Vois tehdä hyvää saada välillä turpaan...

Näin taas ajattelin tänään. Ajattelin niin monia asioita tänään. Ajattelin, miten montaa ihmistä elämässäni rakastan ja kuinka kykenemätön olen sen niille sanomaan. Vaikka haluaisin, niin en saa suustani niitä kolmea sanaa. Saan sanottua kyllä, miten paljon välitän ja miten tärkeitä kyseiset ihmiset ovat mutta en saa sanottua sitä hirveää r-alkuista sanaa joka on pilannut mun elämän. Saan toki sen kirjoitettua, mutta se ei ole sama asia. Ihmiset raiskaa sitä sanaa jo ihan riittämiin ja hokee sitä tarkoittamatta. Mä en tahdo rakastaa enää.

Mä olen pohdiskellut monia asioita tän päivän aikana koska mulla on ollut aikaa. Elän siis itse yhä tiistaita, koska en ole mennyt vielä nukkumaan. Sanon vaan selkeyttääkseni asioita.

Mä en kovin usein jää sanattomaksi ja harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon ja jaan itsestäni ihmisille, koska en halua antaa aseita joilla mua voi satuttaa. Nyt olen tavannut ihmisen, joka näkee mun läpi - tai sitten se vaan latelee lonkalta jotain haikulia ja siitä noin 110% osuu. Mä kuuntelin suu auki, miten mua mindfuckattiin toiselta puolelta maata. Miten ihminen, joka ei ole koskaan tavannut mua puhuu musta kuin mä olisin tuntenut sen aina. Se ihminen aisti mun kivun ja kaiken sen patoutuneen pahan olon jota mä olen vuosien varrella kerryttänyt. Se tunsi mut paremmin kuin mä itse.

Mä huomaan muuttuvani hiljaa vähän joka päivä. Mä en muutu sellaiseksi, joka musta piti tulla vaan musta tulee joku ihan muu. Mä en edes pidä tästä uudesta ihmisestä joka musta on tulossa! Kaikki siksi, että R tekee musta tämmöisen. Mä hymyilen ja näen hyvää kaikissa, haluan luottaa ja luoda uutta. Se just on se ongelma. Mitä enemmän mä luotan muihin kuin itseeni ja niihin jotka luen lähipiiriini, sitä enemmän annan niitä aseita mun satuttamiseen. Toissapäivänä olin vielä sitä mieltä, etten ole emotionaalisella tasolla mukana missään näistä jutuista. Tänään en ole enää yhtään samaa mieltä. Mun on niin vaikea uskoa, että joku haluaa mut ja ennen kaikkea mua. Että joku sanoo mua kauniiks ilman taka-ajatuksia.

Ja sitten itse otsikkoon. Mä kaipaan joka solullani fyysistä kipua. Jotakin sellasta mikä herättää mut ja kertoo että mä olen tässä ja tää kaikki tapahtuu oikeasti, että mun elämä on tässä ja nyt. Ja toisaalta mä kaipaan sitä kipua, että mä tiedän eläväni. On niin helvetin ristiriitaista miettiä, että nyt kun olen turta ja tunnen hyvin vähän jos ollenkaan mitään niin koen että kun tunsin pelkkää kipua, olin enemmän elossa kun ikinä aikasemmin. Olipa ristiriitainen ja äärimmäisen huonosti muotoiltu lause. Yritetään uudestaan. Eli sillon kun olin niin rikki, että tunsin pelkkää tuskaa olin elossa. Mä tunsin joka solulla olevani elossa ja taistelevani selviytymiseni puolesta. Nyt kun mä olen turta, mä elän sumussa. Tunnen joskus hyvin pieniä pilkahduksia jostakin joka muistuttaa taas jostakin. Mä haluan, että mua sattuu. Mä haluan, että mua satutetaan. Ja niin mua vielä satutetaankin. Ja rakastetaan. Vielä joskus joku rakastaa mut ehjäksi. Hetkittäin mä jaksan jopa uskoa siihen. Yhtä paljon kun tunsin helpotusta sanoessani, ettei mulla ole aikomustakaan elää seuraaviin synttäreihin kun tulee pyöreitä täyteen. Siihen on muutama vuosi aikaa. Ehdin muuttaa vielä mieltäni. Monesti.

Olenkohan seonnut...

En oikein enää tiedä kuinka päin olla. Haluaisin uskoa, että tuo nuorempi jantteri on se kuka se sanoo olevansa, mutta mulla on erittäin vahva tunne ettei se ole. En osaa selittää, mutta jotenkin on yhtä aikaa ihanaa ja helvetin karmivaa että näkemättä ja kahden puhelun jälkeen se sanoo rakastavansa. Joo, kyllä, jos olisin fiksu niin olisin jo juossut karkuun... Mutta jollain tapaa oon koukussa sen viesteihin ja puheluihin ja ääneen ja siihen mitä se tekee mulle. Eilen kokeilin arvalla lisätä sen facekaveriksi, jotenkin päässäni mietin että sillä on jotain salattavaa jos se ei hyväksy. Hyväksyihän se. Mutta en näe sen kavereita enkä juuri mitään tietoja. Väkisinkin tulee mieleen, että onko sillä sittenkin jotain salattavaa.

Noh, olen saanut sen verran sydäntäni rauhoittumaan, että tiedän etten ole tässä mukana samalla tasolla kun tuntuu, että toi poitsu on. Se pystyy ääni värähtämättä sanomaan, että rakastaa ja että mä olen parasta mitä sille on koskaan tapahtunut, että mä olen täydellinen sille. Ja musta tuntuu jotenkin... karmivalta. Pitäis taas luottaa intuitioon, mutta riittänee tällä erää että en tee mitään typerää kuten kerro itsestäni liikoja tai lähettele mitään arveluttavaa...

Näitä asioitahan on äärettömän hyvä kelata aamuyöllä viiden aikaan :D
Perspektiivi on ainakin perin juurin jännä. En tiedä kumpi on hitaalla, minä vai mun ajatukset. Tuntuu, että kun toinen lähtee liikkeelle niin toinen vaan möllöttää tyhmänä että "täh??".

Ilmiselvästi oli kolossaalinen virhe olla nukkumatta vielä paria tuntia ennen töihin lähtöä... Onneks on sitten tää päivä aikaa nukkua ja huomenna myös.

Mä lueskelin viime yönä noita vanhoja blogikirjotuksia ja on erittäin huolestuttavaa, etten mä muista yhtään nimeltä tai muutenkaan että kenestä ne kirjotukset on! Yritin miettiä, että ketä mä olen tapaillut tai kenestä ollut kiinnostunut ja en vaan yksinkertaisesti muista. Mä alan kallistua vahvasti sille linjalle, että mun pitäis alkaa kirjoittaa muistiin näitä tyyppejä johonkin pinkkiin ja pörröiseen vihkoon pinkillä pörrökynällä. Työkaveri sano just että tällä mun otannalla sais hyvän kirjan täynnä varottavia esimerkkejä siitä miten EI löydä täydellistä puolisoa. Mun polulle on sattunut lähestulkoon kaikki mahdollinen ja välillä mahdotonkin. Ainoa, mihin mun toiminta on pyrkinyt on rakkaus. Ehdoton rakkaus. Se tunne, kun olet alasti toisen edessä ja se toinen haluaa sua ja hyväksyy sut just sellasena raajarikkona, haavoitettuna ihmisperseenä kun sä syvimmällä sisimmässäsi olet... Ei sille ole sanoja. Se on sitä rakkautta, mistä mä voin vaan haaveilla.

"Me koidumme vielä toistemme kuolemaksi. // I'll be the death of you and you'll be the death of me."

Yli vuosi edellisestä

Edellisestä postauksesta on kulunut yli vuosi. Ei se tunnu niin pitkältä ajalta. Multa on kyselty, minne mä olen kadonnut, miksi mä en kirjoita, eikö ole mitään kerrottavaa... Mulla on ollut henkisesti niin rankka vuosi, etten ole jaksanut edes ajatella koko blogia ja sen kirjoittamista.Tää on ollut yhtä henkistä hullunmyllyä enkä edes muista kaikkea.

Pikainen tilannekatsaus lienee paikallaan. Lähinnä parisuhderintamalla, koska olen hölmöillyt ja törppöillyt oikein huolella.

Elokuusta syyskuulle seurustelin naisen kanssa. Elämäni ahdistavin kokemus. Akka oli hullu, läheisriippuvainen ja elämäntyyli muutenkin täysin holtiton. En kestänyt, meinasin säälistä jäädä siihen paskaan kun kuvittelin että en ansaitse parempaa. Onneksi tuo älysi mut kenkiä pihalle niin pääsin siitäkin. Enää ei tarvitse jossitella.

Ja sitten tämän vuoden alussa kolahti ja kovaa. Mieheen. Itseäni yli 10v vanhempaan. Jollain tasolla saatoin rakastuakin. Kaikki oli niin helppoa, niin luontevaa ja silti niin vaikeaa. Se toinen oli kun tehty mulle, kun olisin tuntenu sen aina. Ja miten vähän mä sitten loppujen lopuksi tiesinkään... Me oltiin yhdessä vajaa kuukausi. Me ei harrastettu seksiä kertaakaan, ja tällä kertaa kyse EI ollut siitä etten mä olis halunnut. Jumaliste, että mä halusin. Mutta ei. Sitten putos pommi ja mut jätettiin. Murruin täysin, tosin taisin olla kyllä viihteellä jo tiistaina kun ero tuli maanantaina. Mun itsetunto meni täysin rusinaksi siinä vaiheessa kun mä tein aloitteen seksiin ja mut torjuttiin.

Mä olen nyt sitten yrittänyt tässä harrastaa jotakin markkina-arvon mittausta. Kun ei yhdelle kelvannut, niin kelpaisko jollekulle muulle. Mutta ongelma on se, etten mä halua vaan kelvata. Ja sen takia mä nyt sitten olen ajautunut tilanteeseen joka ei ole mulle edes erityisen vastenmielinen - nyt olis sutinaa joka sormelle. On miestä ja naista ja monia erilaisia. Kerrankin mä en ajattele miltä niistä tuntuu vaan miltä musta tuntuu, mitä mä haluan.

Oon löytänyt ystävän joka on tehnyt, ja joutuu vielä tekemään, valtavan työn mun korjaamisessa. Mulla ei ole ikinä ollut näin ehjä olo. Ja silti olen niin rikki. Fifty shades of fucked up, kuten leffassa asia muotoiltiin. Pitää ensin särkyä, että voidaan korjata. Mä olen huomannut, että mulla on ollut mielenkiintoisia selviytymistapoja ja olen antanut täysin vääriä signaaleja tiedostamattani. Olen ryssinyt monta lupaavaa juttua vain olemalla minä olematta kuitenkaan minä. Musta on paistanut kilometrien päähän heikkous ja se, että mua voi satuttaa. Oon ollu helppo tunteiden likasanko, heittopussi ja hyväksikäytettävä hölmö. Mä tiedän sen nyt. Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan. Nyt asiat muuttuu. Nyt mä muutun. On helpottavaa tietää, että on joku joka välittää musta niin paljon että haluaa rakastaa mut ehjäksi - korjata sen mitä muut on rikkoneet. Sellainen ystävä on painonsa arvoinen kultaa, ja se ystävä tietää sen. Kukaan muu ei ole saanut mua koskaan edes harkitsemaan keskusteluapua liittyen mun tuntemuksiin tosta syövästä ja sen jättämistä traumoista.

Suoritin pikaista laskutoimitusta. Mulla on tällä hetkellä kierroksessa kuusi ihmistä. Pari pudotin pois jo ja parin kanssa kävin kerran ulkona ja that's it. Nyt pysähdyin miettimään, meneekö mulla hieman liian lujaa. Kaks olis potentiaalista enempään kun vaan hauskanpitoon. Toinen on pari vuotta nuorempi sälli, jonka kanssa puhuin neljä tuntia puhelimessa viime yönä, asuu vähän kauempana ja toinen on pari vuotta vanhempi, muutti just pk-seudulle. Mä en tiedä tuleeko kummastakaan tai ylipäätään näistä mistään mitään, mutta ainakin mulla on helkkarin hauskaa :D

"It's my way or the highway."
"Don't hate the player - hate the game."
"Take what you can, give nothing back."