Näin taas ajattelin tänään. Ajattelin niin monia asioita tänään. Ajattelin, miten montaa ihmistä elämässäni rakastan ja kuinka kykenemätön olen sen niille sanomaan. Vaikka haluaisin, niin en saa suustani niitä kolmea sanaa. Saan sanottua kyllä, miten paljon välitän ja miten tärkeitä kyseiset ihmiset ovat mutta en saa sanottua sitä hirveää r-alkuista sanaa joka on pilannut mun elämän. Saan toki sen kirjoitettua, mutta se ei ole sama asia. Ihmiset raiskaa sitä sanaa jo ihan riittämiin ja hokee sitä tarkoittamatta. Mä en tahdo rakastaa enää.
Mä olen pohdiskellut monia asioita tän päivän aikana koska mulla on ollut aikaa. Elän siis itse yhä tiistaita, koska en ole mennyt vielä nukkumaan. Sanon vaan selkeyttääkseni asioita.
Mä en kovin usein jää sanattomaksi ja harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon ja jaan itsestäni ihmisille, koska en halua antaa aseita joilla mua voi satuttaa. Nyt olen tavannut ihmisen, joka näkee mun läpi - tai sitten se vaan latelee lonkalta jotain haikulia ja siitä noin 110% osuu. Mä kuuntelin suu auki, miten mua mindfuckattiin toiselta puolelta maata. Miten ihminen, joka ei ole koskaan tavannut mua puhuu musta kuin mä olisin tuntenut sen aina. Se ihminen aisti mun kivun ja kaiken sen patoutuneen pahan olon jota mä olen vuosien varrella kerryttänyt. Se tunsi mut paremmin kuin mä itse.
Mä huomaan muuttuvani hiljaa vähän joka päivä. Mä en muutu sellaiseksi, joka musta piti tulla vaan musta tulee joku ihan muu. Mä en edes pidä tästä uudesta ihmisestä joka musta on tulossa! Kaikki siksi, että R tekee musta tämmöisen. Mä hymyilen ja näen hyvää kaikissa, haluan luottaa ja luoda uutta. Se just on se ongelma. Mitä enemmän mä luotan muihin kuin itseeni ja niihin jotka luen lähipiiriini, sitä enemmän annan niitä aseita mun satuttamiseen. Toissapäivänä olin vielä sitä mieltä, etten ole emotionaalisella tasolla mukana missään näistä jutuista. Tänään en ole enää yhtään samaa mieltä. Mun on niin vaikea uskoa, että joku haluaa mut ja ennen kaikkea mua. Että joku sanoo mua kauniiks ilman taka-ajatuksia.
Ja sitten itse otsikkoon. Mä kaipaan joka solullani fyysistä kipua. Jotakin sellasta mikä herättää mut ja kertoo että mä olen tässä ja tää kaikki tapahtuu oikeasti, että mun elämä on tässä ja nyt. Ja toisaalta mä kaipaan sitä kipua, että mä tiedän eläväni. On niin helvetin ristiriitaista miettiä, että nyt kun olen turta ja tunnen hyvin vähän jos ollenkaan mitään niin koen että kun tunsin pelkkää kipua, olin enemmän elossa kun ikinä aikasemmin. Olipa ristiriitainen ja äärimmäisen huonosti muotoiltu lause. Yritetään uudestaan. Eli sillon kun olin niin rikki, että tunsin pelkkää tuskaa olin elossa. Mä tunsin joka solulla olevani elossa ja taistelevani selviytymiseni puolesta. Nyt kun mä olen turta, mä elän sumussa. Tunnen joskus hyvin pieniä pilkahduksia jostakin joka muistuttaa taas jostakin. Mä haluan, että mua sattuu. Mä haluan, että mua satutetaan. Ja niin mua vielä satutetaankin. Ja rakastetaan. Vielä joskus joku rakastaa mut ehjäksi. Hetkittäin mä jaksan jopa uskoa siihen. Yhtä paljon kun tunsin helpotusta sanoessani, ettei mulla ole aikomustakaan elää seuraaviin synttäreihin kun tulee pyöreitä täyteen. Siihen on muutama vuosi aikaa. Ehdin muuttaa vielä mieltäni. Monesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti