Baby you're firework

Tämä päivä on ollut niin syvältä kuin päivä vain voi olla. Kaikki mahdolliset tunteet vellovat sisällä ja itku on tullut jo monta kertaa. En ole halunnut edes nauraa tai hymyillä tai ajatella mitään iloista. En ole uhrannut ajatustakaan sisustamiselle. Olen kokenut sellaista menettämisen tuskaa jollaista voin kuvitella että äiti kokee kun joutuu hautaamaan lapsensa. Lapseni ei ole saanut tappotuomiota, mutta sellainen pelko leijuu ilmassa. Ja nyt etten hämmennä ihmisiä liikaa, niin totean kyseessä olevan karvainen lapsi. En erittele sen tarkemmin kuka heistä, ei ihmisten tarvitse tietää tai tulla ilkkumaan tuskaani ja tunteitani. Haluan purkaa niitä jonnekin ja viimeisten neljän päivityksen perusteella blogiani ei lue kukaan niin tämä on kuin terapiaa että purkaisin asioita vain itsekseni.

Jos sä kuolet, susta tulee taivaan kirkkain tähti. Me tavataan sateenkaarisilloilla, kivun tuolla puolen, paikassa jossa aika ei päde, jossa vanhuus ei vaivaa ja kaikki vaivat jää tälle puolen. Pystyisitkö sä koskaan ymmärtämään, miksi tässä kävi näin? Kuin leijonaemo olen taistellut puolestasi ja ottaisin kipusi koska tahansa itselleni. Haluan sinulle vain parasta hoitoa. Nyt saat olla kotona, omassa laumassa, omien parissa. Seuraavat viikot määräävät elämämme suunnan. Niin sinun kuin minunkin. Edetään päivä kerrallaan. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Laitoin tänään virallisen irtisanomisilmoituksen asunnostani, samoin laitoin muuttoilmoituksen menemään. Tuntuu ihan hassulta, että mä olen nyt asunnonomistaja. Tai en ihan vielä, virallisesti kaupat tehdään tällä viikolla. Sitten aion tehdä jotain hyvin radikaalia ja hakea itselleni credit/debit-korttia. Isona osana lopullista aikuistumista hankin siis pankkikortin luotto-ominaisuudella. Tai eihän se mikään luottokortti ole, vaan maksuaikakortti. Ja sitä ei sitten höyläillä ellei ole ihan just nyt akuutti hätä. Hätätilanteita varten se onkin. 

Muistilistalla muuttojutuissa on vielä sähkö- ja nettisopimukset ja sitten vielä semmonen pikkujuttu kun rautakaupassa käynti että saan maalit ja tapetit asuntoon. Ja parasta on se, että KUKAAN ei tule ulisemaan siitä, että valitsemani väri on tyhmä, sisusteet ja huonekalut rumia ja HÄN ei olis ikinä valinnu semmosia. Kukaan ei kävele mun mielipiteiden yli. Ja saan nakata vesilintua puolelle irtaimistostani. Laitan hirvittävän määrän fleece-huopia varastoon kun ei ne kaikki mahdu mihinkään eikä niille ole järkevää käyttöä. 

Ja nyt en jaksa juuri enää edes blogata mistään aiheesta. Haluan juomaan teetä ja kääriytymään peiton alle. Ehkä huomenna on parempi. 

Hylättyjen valtakunta

Kaikki täällä tuntuu muistuttavan sinusta, minusta, meistä. Niin monta vuotta, niin monta vuotta minäkin menetin turhaan. Olen kulkenut yksin niin kauan kuin voin muistaa. Nyt haluan kulkea yksin jossain muualla. Haluan aloittaa uuden elämän, jossa en muista sitä että rakastin sinua, tai sinua, tai sinua. Ketään teistä. Maailmani romahti tänään ja tilalla on vain katkeruus. En voi sille mitään, vaikka esittäisin mitä tahansa niin koskee, koskee, koskee! Riipii sisuskaluja ja haluaisin vain oksentaa kaiken inhoni ulos. Haluaisin unohtaa, haluaisin osata vihata, haluaisin halveksia niinkuin halveksin toisia. Mutta en osaa. Olen pidätellyt kyyneleitä liki puolet päivästä, nyt ne saavat vihdoin tulla. Kukaan ei näe, eikä kukaan osaa minua lohduttaa. Sain ansaitsemani läksiäislahjan.

Ostin asunnon, muutan pois tästä helvetillisestä katkeruuden pesästä.

Ja nyt itken. Itken sitä, etten tiedä millaisen kylpyhuoneen haluaisin, millaiset laudeliinat ja kiulut ja mittarit saunaan, millaiset nojatuolit haluan ostaa, oikeastaan itken myös sitä että valitsemani värimaailma pelottaa. Näyttääkö asuntoni kohta siltä, että asuisin vanhan mummon alushousuissa?!

Hormonit heittelevät ja yritän kirjoittaa nyt niin järkevästi ja tyhjentävästi kaikista mieltä painavista asioista ennenkuin humala ottaa vallan. Päivä on ollut yhtä taistelua kyyneliä vastaan. Itsesyytökset kaikuvat päässä. Ne kaikuvat tyhjille seinille. Vaikka olisin tuonutkin tunteeni julki, niin olisin päätynyt samaan tilanteeseen. Näkihän sen. Kaikki se halveksunta, se tunnekylmyys. Kaikki mitä joskus oli, lakaistiin maton alle. Minä HALUSIN rakastaa sinua ja saada sinulta vastarakkautta. Minä halusin USKALTAA olla sinun nyt ja aina. Minä halusin viettää yöni sinun kanssasi, sinun vieressäsi, sinun silitettävänäsi. Minä halusin auttaa sinut jaloillesi. Minä halusin rakastaa sinut ehjäksi, kokonaiseksi. Sinä et nähnyt mitä minä näin, enkä usko että kukaan näkee sinussa samaa. Sinä valitsit ne muut, joten minun on mentävä. Minun on lähdettävä pois, en kestä olla täällä enää enkä kestä nähdä sinua. Sinä et tiennyt. Tai ehkä tiesit, muttet välittänyt.

Asunnon osto ei tunnu enää juhlalta. Se tuntuu välttämättömältä. Tiedän, että liian monet tietävät ja alkavat sääliä. En kestä sitä. Hävisin, ja se siitä. Menetin sinut itseäni kuusi vuotta nuoremmalle ja sinua itseäsi neljätoista vuotta nuoremmalle. Senkin kehdonryöstäjä.

En usko rakkauteen.
En pysty.
En enää.

Heinekenia nassukkaan

Olen nyt aivan ihastunut juomaan olutta. Olut on yllättävän hyvää. Mutta elämä on muuttunut yllättävän paljon, ihan superlyhyessä ajassa. Lasken tunteja siihen, että voin tehdä asunnosta tarjouksen. Haluan omaan kotiin, haluan pois tästä talosta, tästä kaupungista, tästä kaupunginosasta.

Olen tehnyt virheen, itseasiassa useita. Haluaisin uskoa, että olen tehnyt ne vain siksi että voisin auttaa rakastamaani miestä. Mutta en ole tainnut tehdä niitä siksi, enkä usko että voin enää tehdä mitään sellaista mistä oikeasti olisi apua. Voisinpa kirjoittaa asiasta lisää, mutta en voi.

Eikä mulla ollut edes mitään asiaa miksi halusin kirjoittaa, kunhan halusin kertoa lähinnä siitä että juon taas olutta. Ja pidän siitä!