Let me entertain you

Bloggasin näemmä viimeksi viisi päivää sitten. Olen viidessä päivässä sotkenut ihan kaiken, joten tässä on lähinnä luvassa pohdintaa itselleni. Ainoa asia, minkä sain järjestymään oli syöpäkontrolliaika. Wu-vitun-huu! Mistähän mä alkaisin purkaa tätä itselleni ja tavallaan teillekin...


Koko hemmetin lumipallo lähti liikkeelle tiistaina, kun oltiin pelaamassa ton miehen (kutsutaan häntä jatkossa sitten vaikka hobitiksi) bilistä. Hobitti oli ollut mun luona yötä ma-ti vaikka alunperin sovittiin, että tiistaina. Noh, päästään sinne bilispaikkaan, saadaan juomat ja hän kysyy siinä bilispöydän vapautumista odotellessa, että haittaako jos ei tulekaan mun luokse ku pitää ostaa vielä pari joululahjaa. Myönnän sanoneeni jotain sen suuntaista, että ei kai sitten. Noh, pelattiin siinä bilikset ja mä rupesin lähtemään kotiin. Keskusteltiin vielä siinä mun autolla, että jos hän tulis to-pe yöksi kun työkeikka perjantaina lähellä paikkakuntaa missä mä asun (no et tule kun mulla alkaa to viiden yön putki) ja kun se ei käynyt, niin heti kun mun yöputki loppuu eli joskus ens viikolla.


No, pääsin kotiin ja Hobitilta alkoi sitten tulemaan ällösiirappisia imeläviestejä. Ilmoitin meneväni nukkumaan samantien, mistä se sitten arvaskin että suutuin. Olin niin vihainen, että heitin päivällä leipomani kinkkupiirakan vuokineen päivineen roskikseen. Keskiviikkona ei laitettu ainuttakaan viestiä, vasta yöllä torstain puolella. Siis minä laitoin, hän ei vastannut. Selitin kyllä rauhallisesti miksi loukkaannuin, mutta eipä sillä ollut mitään väliä. Pyysin jopa anteeksi omaa loukkaantumistani! Siihen jopa tuli vastaus, ja nyt hän sitten siellä itsekseen pohtii ja puntaroi asioita. Kun mä olen välillä niin ihana, mutta välillä niin hälläväliä enkä kerro mitä ajattelen.


Eli jotenkin tässä kävi taas niin, että kaikki tää paska kääntyi mun syyksi ja mä olen vaikea! Mä ymmärrän kyllä jos sitoutumiskammoista ahdistaa mutta senkin voi sanoa suoraa! Pelottaa muakin. Mua pelottaa ihan helvetisti nää kaikki tunteet, en halua että mua sattuu taas. En ymmärrä yhtään, miksi piti taas ylireagoida. Siis hänen, ei mun. MUTTA! Päätti hobitti mitä vaan, niin mä opin tässä taas sen että uskallan vielä heittäytyä jos joku kolahtaa. Joskus mä opin miten tätä peliä pelataan yhtä hyvin kun kaikki muutkin pelaa.


Ja nyt mietin, että pitäiskö mun laittaa sille kuskille kuitenkin viestiä. Hieman kaivelee, että se kortti jäi katsomatta. Enemmän mua harmittaa kuitenkin kaikki raha mitä oon hobittiin tuhlannut. Maksanut leffaa ja ravintolaa ja ruokakauppaa, ostin sille joululahjankin ja mun luokse shampoon ettei tartte käyttää liian tyttömäisiä. Voi kun se päättäis äkkiä niin päästäis tästäkin. Nyt en enää edes ole varma mitä itse haluan. Sen kanssa on niin hyvä olla. Mutta sitten toisaalta taas ei. Voiko ihmisperse muuttua? Voisinko mä toisaalta ruveta myös ihmisperseeksi? KOSKA! Toisin kun mä oon tähän asti luullut, kaikki mun tunne-elämän ongelmat on nimenomaan johtuneet siitä, että mulla on tunteita.


Miten olla yhtä aikaa pehmeä ja kova, hellä ja raju, täysillä mukana ja sydän suojattuna, kiltti ja paha, rakastaja ja vaimo, hauska ja vakava, tyhmä ja viisas, varma ja elää hetkessä?


Ja nyt tässä edittinä vielä loppuun, laitoin sille kuskille viestin. Eipähän jää kaduttamaan, vastas se ihan mitä vaan. Parhaassa tapauksessa saan näistä edes toisen, ja pahimmassa tapauksessa en saa kumpaakaan. Ja kuskin kanssa laittelemme parhaillaan viestejä. Saas nähdä mitä tästä tulee...

I know you want me

JAAHA. En olekaan sitten taas tammikuun jälkeen edes viitsinyt kirjoittaa. Jos pikainen kertaus, niin tosiaan tatskatyyppi ei ole enää elämässäni. Ystävänpäivän tienoilla ruvettiin seurustelemaan ja siitä meni ehkä kuukauden verran, ihan maksimissaan 6 viikkoa niin erottiin. Päädyin samana iltana toisen miehen matkaan jota näin ihan vaan huvimielessä ehkä puolentoista kuukauden ajan ja sitten tyssäsi sekin. Sen jälkeen ollut hyvin kuivaa ja vähänlaista menoa. Paitsi nyt.


Välissä tuli käytyä aika pohjalla. Oli seksuaalista häirintää ja ahdistelua ja sen sellaista.


Iskin silmäni tässä syksyn mittaan yhteen kuljetusliikkeen kundiin, joka on syystä tai toisesta käynyt meillä kerran - pari kuussa. Ja tehän tiedätte, että kun Kylli-täti haluaa niin Kylli-tädin pitää saada. Ja sitten tapahtui eräänä lokakuun lopun / marraskuun alun sunnuntaina, että Kylli-täti meni aikuisten karkkikauppaan Tinderiin. Ja Kylli-täti löysi etsimänsä. Ja mua vietiin. Viestit lensi tiuhaan ja pakettien toimitusten yhteydessä juotiin kahdesti meillä kahvit. Mutta ei muuta. Ei ehdi, kiirettä, pajalla, ei jaksa, muuta menoa, pitää rakentaa yms yms. Kinusin ja kiukuttelin ja anelin ja nöyryytin itseäni reilun kuukauden, kunnes tajusin että ei tästä tule mitään - vaikka sanoo että on tunteita niin ei ole aikaa eikä ilmeisesti mielenkiintoa sitä järjestää.


Mutta kas, olinkin sieltä Tinderistä napannut mukaan toisenkin. En ajatellut missään kohtaa nähdä tätä toista, mutta siinä oli jotain joka kolahti. Sama leffamaku, huumorintaju, mauttomat vitsit. Vitkuttelin melkein koko marraskuun, että saisin jotain tolkkua koko tilanteeseen. Sydän veti järkeä turpaan ja päinvastoin. Marraskuun vikoina päivinä päätin että what the hell, nähdään nyt sitten. Ja nähtiin. Ja siitä se lähti. Sovittiin, että vietetään itsenäisyyspäivää yhdessä et tulee mun luokse maanantaina. En sitten itse malttanut odottaa, niin käytiin edeltävänä lauantaina yksillä. Ja jumankauta kun mun maailma pyöri ympyrää edelleen.


Siinä on täydellinen paketti. Huomaavainen, hellä, avulias ja ihan mieletön sängyssä. Ja niin samanlainen huumorintaju, että pelottaa. Ja se on tavannut jo mun äidin ja suostui, että mennään äiteelle syömään joku viikonloppu. Sen verran ollaan sovittu, että muita ei tapailla eikä varsinkaan panna mutta ei vielä ns. olla yhessä vaikka me ollaankin me. Eikä oo kiire mihinkään. Mä saan mitä mä haluan ja tarvitsen, ja oon tähän enemmän kun tyytyväinen. Jos se muuttuu suuntaan tai toiseen niin sitten se muuttuu. Mutta just nyt on hyvä, just näin.


MUTTA on se mulle sen verran spesiaali tapaus, että siivosin oman kämppäni ja päästin sen mun luokse yöksi. Aikaisemmin ollaan oltu poni- ja koiravahteina äiteellä. Ja tässä kohtaa korostan, että edes kaikki mun kaverit ei ole tervetulleita mun kämppään puhumattakaan siitä, että päästäisin sänkyyni ihan ketä tahansa. Siis omaan sänkyyni. Siihen missä MINÄ ja kissat nukutaan. Ehei, ei puhettakaan. Mutta tuon päästin. Ja ens viikolla uudestaan. Tekee mulle niin hyvää. Ansaitsen pienen palan onnea. Ansaitsen! Ihan varmasti.