After all

Herää taas ajatuksia, olen niin väsynyt että ajatukseni juoksevat nopeammin kuin muu ruumiini. Ihan kuin olisin irtaantunut jonnekin, sumuisin silmin katselen itseäni ja mietin. Mietin, miksi muhun kuitenkin koskee? Miksi koskee nähdä ne nimet yhdessä, miksi oikeastaan kaikki tuntuu tekevän kipeää? Tämä erä on hävitty, enkä oikeastaan edes missään vaiheessa taistellut. Minä olin se joka antoi pakit. En tiedä johtuuko nämä tunteet siitä, että inhoan ihmistä jonka kanssa tämä minulta pakit saanut on. Vai onko jossain pinnan alla sittenkin sellaisia --- tunteita? Ei voi olla, eihän? Se on vaan tämä eeppinen väsymys, tämä univelka ja se että lähes kaikki tuntuu aiheuttavan fyysistä kipua.

Kävin keskiviikkona siellä lääkärissä, siis viikko sitten. Odotan vielä kaksi pitkää viikkoa tuloksia ja sitten mietin asioita uudestaan. Asetan asiat tärkeysjärjestykseen ja mietin mistä revin tällä kertaa tukea, mistä revin voimat uusintaerään. En saanut vastauksia kysymyksiin joita kysyin. Lähinnä jotain latteaa ympäripyöreää. En tietoa siitä, kuinka suurella todennäköisyydellä kerran hoidetut solumuutokset uusivat, kuinka helposti saa kohdunpoiston yms yms. Sain lähinnä vain saarnan siitä, että pitää muistaa ottaa Cerazettet joka päivä samalla kellonlyömällä ettei tule raskaaksi. Neuvolantäti oli jopa ymmärtäväinen kun sanoin, että raskaus ei ole mahdollinen koska olen lesbo. Liikuttavasti täti oli huolissaan, että löydänkö mä täältä kumppania. No, tuskin ihan tästä kylästä mutta ehkä jostain lähiseudulta. Olen ihan onnellinen näinkin, eikä mulla ole edes aikaa mihinkään parisuhdepaskaan. Vielä kun olis joskus aikaa nukkuakin... 

Millä ihmeellä mä saan pääni kasaan, päämäärät ja tunteet selviksi ja kaiken rullaamaan niinkun mä haluan? Ja millä vitulla mä revin voimia siivota tän kämppäni?! Nyt ei oikeasti mene hyvin, tai siis osan aikaa menee ihan vitun hyvin ja kaikki toimii ja oon onnellinen, mutta sitten nää tämmöiset hetket... Kai nää tappaa mut lopulta. Joskus tuntuu, kuin mä olisin jo sisältä kuollut. Ainakin haluaisin olla, toivoisin olevani. Mun tunne-elämäni on yhtä vuoristorataa, ollut aina. Kaipaan ihmisiä menneisyydestä vaikka olen ihan tyytyväinen siihen miten asiat on menneet. Osa niistäkin on sellaisia, että kaikki oli täydellistä kun se toinen ei ollut oikeasti siinä sotkemassa asioita. Ja osa on sellaisia, että kaikki oli täydellistä oikeassa elämässä mutta mä ryssin. Ja niistä mulla on haavat sielussa ja sydämessä, niitä mä kannan mukana joka päivä ja ne on muovanneet musta sen ihmisen joka mä olen tässä ja tänään. Ihmisen, josta mä en ole kauhean ylpeä.

Turhan usein huomaan olevani täysin tarpeettoman ilkeä ja häijy, enkä voi edes puolustella sitä sillä että pelkään tulevani satutetuksi. En voi suojella itseäni kivulta, en osaa enää. Häpeän välillä niin paljon tätä ihmistä joka minusta on tullut. Työminä ja siviiliminä ovat kaksi eri ihmistä. En ole hauska, enkä kypsä ja kaikista vähiten jaksan olla iloinen muiden puolesta. Työminä on se ihminen joka sisimmässäni haluaisin olla, mutta työminä on vain näihin samoihin kuoriin rakennettu kulissi, siis täysin feikki. Mä alan epäillä, että mulla on mielenterveysongelmia. Ei nää mene enää väsymyksen ja stressin piikkiin. En vaan enää tiedä miten pääsen ulos tästä oravanpyörästä, ei musta ole huutamaan että seis, nyt riittää. Toisina päivinä tuntuu siltä, että ehkä mä selviän. Tai kunhan selviäisin edes tästä päivästä. Mutta en ihan aina jaksa. Ja silti vaan on pakko jaksaa. En ole käynyt suihkussakaan kolmeen päivään koska EN JAKSA. Nyt menen jo ihan empatiasta kanssaihmisiäni kohtaan. Ja palaan asiaan, en takaa tosin että missä mielentilassa ja koska mutta palaan kuitenkin. Viimeistään kertomaan tuloksista ja kaikesta muusta jos on jotakin kerrottavaa.

I'm not okay, I promise.

I'm so tired, I wish I was the moon tonight

Asiat mietityttää ja tuntuu, ettei mikään suju. Ja silti kaikki sujuu ja menee just niinkun pitääkin. Kaikesta huolimatta oon onnellisempi kun vuosiin. Ens viikon keskiviikko jännittää ja toisaalta pelottaakin, välillä tunnen ihan rehellistä kauhua. Entäs jos... Jos.. Jos ne helvetin muutokset on tulleet takaisin. Mitä sitten tehdään? Sama hoito uudestaan vai leikataanko multa kohtu? Otin itseäni niskasta kiinni eilen ja varasin ajan papa-kokeeseen. Mutta nyt vasta löi vasten kasvoja sellainen ajatus, että kuka mua tukee tällä kertaa jos joudun uusintaerään? Tai kenelle mä voin avoimesti puhua näistä peloistani?

Mietin tänään ihan liikoja. Katsoin telkkarista ohjelmaa kuoleman odottamisesta. Tuli niin hirveän paha mieli, entäs jos mä joudun sellaiseen tilaan että päivät on kärsimystä ja oon vaan taakka lähimmäisilleni? Itkin katsoessani ohjelmaa siksi, että sen miehen itsemurhayritys ei onnistunut. Itkin sitä, että se mies joutui kärsimään sairaalassa. Itkin, koska lähimmäiset rukoili että sen miehen ruumis antaisi periksi ja lakkaisi taistelemasta. Ja tavallaan näin itseni ja omat, pahimmat pelkoni. 

Ihmisellä on oikeus kieltäytyä ruoasta ja juomasta, näännyttää itsensä epäinhimillisellä tavalla hengiltä mutta ihmisellä ei ole oikeutta päättää elämästään ja saada apua arvokkaaseen lähtöön. Ymmärrän että kuolinapu sotii lääkärinvalaa vastaan, mutta niin sotii kärsimysten pitkittäminenkin! Minun mielestäni tämä yhteiskunta on kypsä muutokseen, minusta ihmisellä pitää olla oikeus päättää elämästään ja niin halutessaan saada apua päiviensä päättämiseen. 

Mä toivon, että jos asia tulee omalla kohdalla ajankohtaiseksi niin lähipiiristä löytyy joku jolla on rohkeutta, kanttia ja empatiaa auttaa mua. En halua olla taakka, enkä halua kärsiä. Olen kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Entisellä tyttöystävälläni oli lähellään tällainen ihminen joka olisi auttanut häntä. Me puhuttiin paljon kuolemasta ja kuolemisesta. Oikeastaan enemmän kun kenenkään muun kanssa, muut ei ymmärrä eikä pysty eläytymään siihen mitä mä elän, mitä mä pelkään. Sen huomasi hyvin silloin, kun kävin koko solumuutospaskaa läpi ja osa ihmisistä katosi elämästäni. En saanut tukea edes veljistäni. Jollain tavalla ymmärrän pienempää veljeäni, en minäkään haluaisi kuulla että harteille asetetaan vastuu löytää hyvä koti rakkaille lemmikeilleni. Ymmärrän jälkikäteen miltä se kuulosti, kuin olisin antanut jo periksi. Halusin kirjoittaa testamentin, halusin että kaikki on selvää jos joudun valmistautumaan pahimpaan uutiseen. En kirjoittanut, en ollut tarpeeksi rohkea pyytääkseni kahta todistajaa allekirjoittamaan sellaisen paperin. Seuraavalla kerralla..!

Ja seuraavalla kerralla kun niitä muutoksia tulee, niin vaadin että kohtu leikataan pois. En tee sillä mitään. Voinhan aina adoptoida jos haluan lapsen. Kunhan tämä läpimätä yhteiskunta kypsyy ajatukseen, että kahdella samaa sukupuolta olevalla tulee olla yhtenäiset oikeudet valtaväestön kanssa. Minusta on väärin luokitella ihmiset sen perusteella millaisiksi he ovat syntyneet. Ei kukaan rajoita kehitysvammaisten oikeutta avioliittoon tai perheen perustamiseen. Mutta yhteiskunta rajoittaa esimerkiksi minua ja minun oikeuksiani vain siksi, että syntyessäni minulla oli tämä ominaisuus. Poikkeama, jonka perusteella minulta voidaan evätä ihmisoikeudet. Homous ei ole tarttuvaa eikä se satuta ketään. 

Jouduin lukiossa psykologian tunnilla tekemään esitelmää homoudesta etiikan kannalta. Se oli vaikeaa, koska en keksinyt ainuttakaan syytä miksi homous olisi tuomittavaa tai väärin. Sitä esiintyy luonnossa eikä se ole mitenkään tietoinen valinta. Voitte uskoa, että olisin mielummin hetero koska elämäni olisi helpompaa. Mutta koska en ole, haluan olla sitä mitä olen ja onnellinen tällaisena. Olen nyt onnellinen, mutta väsynyt. Väsynyt ja henkisesti hetkellisesti taipunut. Pelko lamaannuttaa minut. Ensi viikolla on varmasti jo helpompaa. Pakko olla.

"Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa. Hetket unta on vain haihtuvaa..."