In memoriam

Jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen. Pitkän ja tuskallisen pohdiskelun jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa. Lapsi oli syntymästä lähtien sairas. Elämän polku oli lyhyt ja kivinen. Ei tässä pitänyt käydä näin..! Liian vähän aikaa sain kulkea rinnalla, katsella kasvua. Ei ehtinyt aikuiseksi, edes. Mutta en voinut katsella toisen kärsivän. Ei ollut eläjäksi siitä. Nyt olen itse rikki, lapsen on hyvä olla. Nukkuu ikiunta siellä nurmen alla, omalla tontilla. Kynttilä valaisee pimeää yötä, kaksi kanervaa muistuttavat kahdesta ilon täyteisestä vuodesta.

Kiitos kaikesta.
Tulen kaipaamaan sinua.
Ikuisesti sinun, ikuisesti minun.
Ei kukaan voi sinua korvata, ei viedä paikkaasi sydämessäni.
Muistoissani olet taas se pieni varsa, täynnä elämäniloa.
Juuri sellaisena haluan sinut muistaa.
En sellaisena, kuin viimeiset kuukaudet olit.
Nyt sinun on hyvä, ja minun pohjaton ikävä!
 
K
s. 19.5.2011
k. 12.10.2013

"Shot in the dark, one step away from you."

Sylikkäin parhaan ystäväni kanssa

Tiedättekö sen tunteen, kun kaipaa toisen ihmisen kosketusta niin paljon että se tuntuu fyysisenä kipuna? Minä tiedän. Halasin juuri uutta, parasta ystävääni. Ja niin kornia ja blaablaablaa se onkin, uusi paras ystäväni on vanha kunnon chardonnay. Olen havainnut viime aikoina, että juon hivenen liikaa. Joskus jopa joka päivä jotakin, siiderin tai lasin viiniä. Enkä itse näe siinä mitään väärää.

Jouduin toteamaan että päälle liimattu heteroseksuaalisuuteni levisi käsiin kuin paska tuulettimeen. En ymmärtänyt yhtään erään miespuolisen flirttiä. En ollenkaan. Mutta sanotaan näin etten saanut silmiäni irti eräästä lyhyehköstä hameenhelmasta... 

Miten tuskallista onkaan olla yksin eikä mistään löydä toista puoliskoa. Ihan kun puolikas musta itsestäni olis kadonnut jonnekin. Ja niin se toisaalta katoskin. Enkä mä usko, että mä saan sitä koskaan takaisin. Enkä mä ole yhtään varma, että onko mulla enää mitään annettavaa kenellekkään. Voinko mä antaa yhtä paljon kun saan? Mä haluaisin. Mä ihan totta haluaisin. En tiedä mitään kamalampaa kun juoda viinipullo yksin tai kömpiä parisänkyyn valtavan peiton alle ja tajuta että se ympärille kiertyvä käsi on oma joka hakee edes vähän lämpöä ja läheisyyttä. Ja silti, silti en vaan pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti sitä että löytäisinkin peiton alta miehen. 

Mä sanoin joskus pikkuhiprakassa että ei tää ole elämää, ja ei tää olekaan. Mitä elämää se muka on, että joudut viettämään sen yksin? Eikä siinä mitään, on ihan kiva ettei tarvitse selitellä menojaan, saan syödä mitä haluan ja koska haluan mutta mutta... No niin. Mullakin on tarpeita. Mä en edes muista koska joku olis viimeks pitäny mua sylissä tai halannu, saati suudellu! Ja vielä pitää miettiä, miksi haen joskus pullosta lohtua... 

Miksi mä en voi olla hetero? Mun elämä olis niin paljon helpompaa. En mä osaa pakottaa itseäni mihinkään sellaiseen mukaan mikä tuntuu väärältä ja luonnottomalta. Viime viikolla olisin mennyt koemielessä treffeille sellaisen miehen kanssa jonka tiesin haluavan mua ja en edes voi kuvailla sitä helpotuksen tunnetta kun ne treffit peruuntui. Keksin päässäni jo tekosyitä miksen voi suudella tai miksen halua halata enkä pitää kädestä... Asioita, jotka naisten kanssa tuntuu ihan luonnolliselta. Puhumattakaan siitä, että en edes ymmärrä miten miespuolista kumppania huomioitais arjessa. Naiselle toisin kukkia ihan vaan koska tuntuu siltä tai pesisin hiukset tai hieroisin hartioita tai lukisin runoja...

"Jos mä olisin sun mies, sä olisit maailman ainoa nainen."
"I will be right here waiting for you."

I did it!

Ihan superloistavaa, nyt on tullut hyviä uutisia ihan joka tuutista ja tässä teille muutamia:

-Siivosin kämppäni, se sujui niin kivuttomasti että yllätyin. Ja olen imuroinut sen jälkeen jo kerran.
-Sain lääkäristä terveet paperit, mulla ei ole uusintakierrosta syöpäpaskaa edessä tällä erää!
-Töissä kaikki menee loistavasti, musta tulee hyviä henkilökohtaisia palautteita ja työkaverit tykkää musta.

Mitä väliä sillä on että mulla on tilillä rahaa kokonaiset 36€ ens viikon perjantaihin asti, kuka sellasesta jaksaa välittää..? Mulla menee niin hyvin että ei paremmasta väliä!

Sain jopa hoidettua yhden juoksevan liikenneturvallisuuteen liittyvän asian. Kohta pääsen sitten haukkumaan asuinpaikkakuntaani ja sen liikenteestä vastaavia ihmisiä. Yhä edelleen olen sitä mieltä etten vaatinut liikoja. Noh, kohta se nähdään. Oon tullu yövuorosta aamulla kahdeksalta kotiin, heräsin kahdelta iltapäivällä ja nyt oon niin väsynyt etten jaksa tällä erää blogata enempää.

Sen verran sanon vielä, että edistyin ja poistin vihdoin kännykästäni sen numeron joka särki mun sydämeni ja teki musta tämmösen kun mä olen, sisältä turran. Ehkä mä vielä joskus voinkin tuntea jotain, ehkä muutakin kun kipua... I'm numb and nothing's real. 

PS: Laitoin viime vuoden heinäkuulle vihdoinkin vuodatuksesta kaikki päivitykset ja blogin poistopyynnön, olemme siis siirtyneet Bloggeriin ihan jäädäksemme. <3

After all

Herää taas ajatuksia, olen niin väsynyt että ajatukseni juoksevat nopeammin kuin muu ruumiini. Ihan kuin olisin irtaantunut jonnekin, sumuisin silmin katselen itseäni ja mietin. Mietin, miksi muhun kuitenkin koskee? Miksi koskee nähdä ne nimet yhdessä, miksi oikeastaan kaikki tuntuu tekevän kipeää? Tämä erä on hävitty, enkä oikeastaan edes missään vaiheessa taistellut. Minä olin se joka antoi pakit. En tiedä johtuuko nämä tunteet siitä, että inhoan ihmistä jonka kanssa tämä minulta pakit saanut on. Vai onko jossain pinnan alla sittenkin sellaisia --- tunteita? Ei voi olla, eihän? Se on vaan tämä eeppinen väsymys, tämä univelka ja se että lähes kaikki tuntuu aiheuttavan fyysistä kipua.

Kävin keskiviikkona siellä lääkärissä, siis viikko sitten. Odotan vielä kaksi pitkää viikkoa tuloksia ja sitten mietin asioita uudestaan. Asetan asiat tärkeysjärjestykseen ja mietin mistä revin tällä kertaa tukea, mistä revin voimat uusintaerään. En saanut vastauksia kysymyksiin joita kysyin. Lähinnä jotain latteaa ympäripyöreää. En tietoa siitä, kuinka suurella todennäköisyydellä kerran hoidetut solumuutokset uusivat, kuinka helposti saa kohdunpoiston yms yms. Sain lähinnä vain saarnan siitä, että pitää muistaa ottaa Cerazettet joka päivä samalla kellonlyömällä ettei tule raskaaksi. Neuvolantäti oli jopa ymmärtäväinen kun sanoin, että raskaus ei ole mahdollinen koska olen lesbo. Liikuttavasti täti oli huolissaan, että löydänkö mä täältä kumppania. No, tuskin ihan tästä kylästä mutta ehkä jostain lähiseudulta. Olen ihan onnellinen näinkin, eikä mulla ole edes aikaa mihinkään parisuhdepaskaan. Vielä kun olis joskus aikaa nukkuakin... 

Millä ihmeellä mä saan pääni kasaan, päämäärät ja tunteet selviksi ja kaiken rullaamaan niinkun mä haluan? Ja millä vitulla mä revin voimia siivota tän kämppäni?! Nyt ei oikeasti mene hyvin, tai siis osan aikaa menee ihan vitun hyvin ja kaikki toimii ja oon onnellinen, mutta sitten nää tämmöiset hetket... Kai nää tappaa mut lopulta. Joskus tuntuu, kuin mä olisin jo sisältä kuollut. Ainakin haluaisin olla, toivoisin olevani. Mun tunne-elämäni on yhtä vuoristorataa, ollut aina. Kaipaan ihmisiä menneisyydestä vaikka olen ihan tyytyväinen siihen miten asiat on menneet. Osa niistäkin on sellaisia, että kaikki oli täydellistä kun se toinen ei ollut oikeasti siinä sotkemassa asioita. Ja osa on sellaisia, että kaikki oli täydellistä oikeassa elämässä mutta mä ryssin. Ja niistä mulla on haavat sielussa ja sydämessä, niitä mä kannan mukana joka päivä ja ne on muovanneet musta sen ihmisen joka mä olen tässä ja tänään. Ihmisen, josta mä en ole kauhean ylpeä.

Turhan usein huomaan olevani täysin tarpeettoman ilkeä ja häijy, enkä voi edes puolustella sitä sillä että pelkään tulevani satutetuksi. En voi suojella itseäni kivulta, en osaa enää. Häpeän välillä niin paljon tätä ihmistä joka minusta on tullut. Työminä ja siviiliminä ovat kaksi eri ihmistä. En ole hauska, enkä kypsä ja kaikista vähiten jaksan olla iloinen muiden puolesta. Työminä on se ihminen joka sisimmässäni haluaisin olla, mutta työminä on vain näihin samoihin kuoriin rakennettu kulissi, siis täysin feikki. Mä alan epäillä, että mulla on mielenterveysongelmia. Ei nää mene enää väsymyksen ja stressin piikkiin. En vaan enää tiedä miten pääsen ulos tästä oravanpyörästä, ei musta ole huutamaan että seis, nyt riittää. Toisina päivinä tuntuu siltä, että ehkä mä selviän. Tai kunhan selviäisin edes tästä päivästä. Mutta en ihan aina jaksa. Ja silti vaan on pakko jaksaa. En ole käynyt suihkussakaan kolmeen päivään koska EN JAKSA. Nyt menen jo ihan empatiasta kanssaihmisiäni kohtaan. Ja palaan asiaan, en takaa tosin että missä mielentilassa ja koska mutta palaan kuitenkin. Viimeistään kertomaan tuloksista ja kaikesta muusta jos on jotakin kerrottavaa.

I'm not okay, I promise.

I'm so tired, I wish I was the moon tonight

Asiat mietityttää ja tuntuu, ettei mikään suju. Ja silti kaikki sujuu ja menee just niinkun pitääkin. Kaikesta huolimatta oon onnellisempi kun vuosiin. Ens viikon keskiviikko jännittää ja toisaalta pelottaakin, välillä tunnen ihan rehellistä kauhua. Entäs jos... Jos.. Jos ne helvetin muutokset on tulleet takaisin. Mitä sitten tehdään? Sama hoito uudestaan vai leikataanko multa kohtu? Otin itseäni niskasta kiinni eilen ja varasin ajan papa-kokeeseen. Mutta nyt vasta löi vasten kasvoja sellainen ajatus, että kuka mua tukee tällä kertaa jos joudun uusintaerään? Tai kenelle mä voin avoimesti puhua näistä peloistani?

Mietin tänään ihan liikoja. Katsoin telkkarista ohjelmaa kuoleman odottamisesta. Tuli niin hirveän paha mieli, entäs jos mä joudun sellaiseen tilaan että päivät on kärsimystä ja oon vaan taakka lähimmäisilleni? Itkin katsoessani ohjelmaa siksi, että sen miehen itsemurhayritys ei onnistunut. Itkin sitä, että se mies joutui kärsimään sairaalassa. Itkin, koska lähimmäiset rukoili että sen miehen ruumis antaisi periksi ja lakkaisi taistelemasta. Ja tavallaan näin itseni ja omat, pahimmat pelkoni. 

Ihmisellä on oikeus kieltäytyä ruoasta ja juomasta, näännyttää itsensä epäinhimillisellä tavalla hengiltä mutta ihmisellä ei ole oikeutta päättää elämästään ja saada apua arvokkaaseen lähtöön. Ymmärrän että kuolinapu sotii lääkärinvalaa vastaan, mutta niin sotii kärsimysten pitkittäminenkin! Minun mielestäni tämä yhteiskunta on kypsä muutokseen, minusta ihmisellä pitää olla oikeus päättää elämästään ja niin halutessaan saada apua päiviensä päättämiseen. 

Mä toivon, että jos asia tulee omalla kohdalla ajankohtaiseksi niin lähipiiristä löytyy joku jolla on rohkeutta, kanttia ja empatiaa auttaa mua. En halua olla taakka, enkä halua kärsiä. Olen kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Entisellä tyttöystävälläni oli lähellään tällainen ihminen joka olisi auttanut häntä. Me puhuttiin paljon kuolemasta ja kuolemisesta. Oikeastaan enemmän kun kenenkään muun kanssa, muut ei ymmärrä eikä pysty eläytymään siihen mitä mä elän, mitä mä pelkään. Sen huomasi hyvin silloin, kun kävin koko solumuutospaskaa läpi ja osa ihmisistä katosi elämästäni. En saanut tukea edes veljistäni. Jollain tavalla ymmärrän pienempää veljeäni, en minäkään haluaisi kuulla että harteille asetetaan vastuu löytää hyvä koti rakkaille lemmikeilleni. Ymmärrän jälkikäteen miltä se kuulosti, kuin olisin antanut jo periksi. Halusin kirjoittaa testamentin, halusin että kaikki on selvää jos joudun valmistautumaan pahimpaan uutiseen. En kirjoittanut, en ollut tarpeeksi rohkea pyytääkseni kahta todistajaa allekirjoittamaan sellaisen paperin. Seuraavalla kerralla..!

Ja seuraavalla kerralla kun niitä muutoksia tulee, niin vaadin että kohtu leikataan pois. En tee sillä mitään. Voinhan aina adoptoida jos haluan lapsen. Kunhan tämä läpimätä yhteiskunta kypsyy ajatukseen, että kahdella samaa sukupuolta olevalla tulee olla yhtenäiset oikeudet valtaväestön kanssa. Minusta on väärin luokitella ihmiset sen perusteella millaisiksi he ovat syntyneet. Ei kukaan rajoita kehitysvammaisten oikeutta avioliittoon tai perheen perustamiseen. Mutta yhteiskunta rajoittaa esimerkiksi minua ja minun oikeuksiani vain siksi, että syntyessäni minulla oli tämä ominaisuus. Poikkeama, jonka perusteella minulta voidaan evätä ihmisoikeudet. Homous ei ole tarttuvaa eikä se satuta ketään. 

Jouduin lukiossa psykologian tunnilla tekemään esitelmää homoudesta etiikan kannalta. Se oli vaikeaa, koska en keksinyt ainuttakaan syytä miksi homous olisi tuomittavaa tai väärin. Sitä esiintyy luonnossa eikä se ole mitenkään tietoinen valinta. Voitte uskoa, että olisin mielummin hetero koska elämäni olisi helpompaa. Mutta koska en ole, haluan olla sitä mitä olen ja onnellinen tällaisena. Olen nyt onnellinen, mutta väsynyt. Väsynyt ja henkisesti hetkellisesti taipunut. Pelko lamaannuttaa minut. Ensi viikolla on varmasti jo helpompaa. Pakko olla.

"Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa. Hetket unta on vain haihtuvaa..."

Sydämessäni en enää ole siellä

Olen jättänyt kultaiset kahleet taakseni. Jättänyt kaiken menneen taakseni ja nyt yritän siirtyä eteenpäin, nostaa uudet purjeet mastoon ja seilata kohti tuntematonta. Nyt tuntuu hyvältä ja elämä maistuu hyvältä, niin saatanan hyvältä. Meinasin lipsahtaa taas jonnekin pohjalle. Hetkeksi pääsin taas hämmentymään. Olen vieläkin vähän hämmentynyt. Oikeastaan en enää ole ihan varma että olenko lokeroinut itseäni ollenkaan oikein.

Olen nauttinut keväästä ja sen mukanaan tuomista villityksistä täysin. Jossain vaiheessa oli vähän sellaiset tunnelmat että olisin voinut vähän kisuttaa jokaista vastaantulijaa huolimatta siitä oliko se hunk vai mummo vai pappa vai mikä. Kiusallistakin on kieltämättä ollut. Yhden koulutuspäivän annista en muista mitään, istuin etupenkissä pöksyt märkinä haaveilemassa kouluttajasta. Meni hieman överiksi, myönnetään. Mutta en voi sille mitään, härskin naurun ja huumorin omaava rokkari-look-a-like oli jotain niin... NAM.

Jätin edellisen kaupungin taakseni. Ei ole ollut asiaa kohta kuukauteen enkä ihan äkkiä menekään. Ei siellä ole mulle enää mitään eikä ketään. Vaikken asukaan sillä paikkakunnalla jolla työskentelen, niin mun sydän on siellä. Sydämessäni mä en ole enää siellä missä joskus olin, sieltä ei jäänyt kummoisia muistoja käteen. On outoa olla kerrankin sellaisessa työssä josta voin täydellä sydämelläni olla ylpeä. Se on mulle hirveän tärkeää että voin olla ylpeä siitä mitä ja missä teen. Ja se, että annetaan POSITIIVISTA palautetta! En mä ole sellaiseen tottunut. Oon lähinnä tottunut tuntemaan itseni välttämättömäksi pahaksi ja koko työpaikan likaämpäriksi. On todella outoa kuulla olevansa valtava voimavara ja moniosaaja. Nää ihmiset ei ehkä koskaan tule ymmärtämään sitä että palkkaamalla mut ne luultavasti pelasti mut niin multa itseltäni kun mahdollisesti paljolta pahalta ja isolta tappelulta. En usko, että mulla olis mielenterveys enää kauhean kauaa kestänyt menoa vanhalla kaavalla. En aio sitä silti kertoa ellei asia joskus tule enemmän puheeksi, tuskin ehkä silloinkaan.

Taisin jossain vaiheessa julistaa että ei enää miehiä Kyllikki-tädille. Joudun ehkäpä perumaan sanani ja syömään hattuni. Joku on ehkä onnistunut luikertelemaan elämääni ehkä hieman salakavalasti... Saas nyt nähdä, mutta mulla on tästä hyvä fiilis. Tosin, niin monta monta monta monta kertaa aikaisemminkin ja aina olen pataani saanut ja pettynyt. Haluaisin vaan että nyt onnistuisi kaikki, eiköhän mua ole potkittu ihan riittävästi päähän hetkeksi. Pienen hetken, ihan pienen vain, olen uskaltanut luottaa tulevaisuuteen ja siihen että mun tielleni ei ole kaadettu vaan paskaämpäreitä vaan sekaan mahtuu onnea ja hyviä, onnistuneita asioita jotka olen ansainnut. Kuten tää työpaikka, esimerkiksi. En usko, että olisin voinut saada parempaa paikkaa. Mä olen tullut kotiin! Sydämessäni mä tiedän, että täällä mun on hyvä. Tänne mä kuulun.

Olen käynyt helvetissä...

Ja olen sieltä vasta puolimatkassa takaisin. Olen elänyt, nähnyt, kokenut sen jota en toivoisi kenellekään. Luulin menettäneeni jotain, joka tekee minusta minut. 10 päivää olin epätoivoinen, itkuinen, en nukkunut enkä kyennyt käsittämään tapahtunutta. Rakkaani oli kuollut. 7.3 rakas tassusankarini karkasi lenkillä, ei tullut kotiin, haukkui pitkälle yöhön. Metsästä sitä ei löytänyt, ei erottanut mistä suunnasta haukku tuli. Epätoivo oli lannistava. Yöllä oli -30 astetta, en uskonut mitenkään että se olisi voinut selvitä. 

Viikonlopun aikana itkettiin, etsittiin, muisteltiin ja annettiin lupauksia. Oltiin perhe, sanottiin että rakastettiin ja pidettiin lähellä. Oli helpottavaa jakaa kipu jonkun kanssa. Sairasloma oli pakollinen, neljä yötä nukkumatta ei ole hyvä kenellekään. Nukahtamislääke auttoi ja elämänlaatu parani, ikävä ei loppunut. Pienetkin asiat itkettivät. Joku biisikin saattoi sanoineen laukaista hysteerisen itkukohtauksen. Mielikuva hihnaansa kuristuneesta, jäätyneestä tassusankarista särki sydäntä.

Haettiin toinen tassusankari yksinjääneen kaveriksi. Kissanpennun laskettu aikakin läheni. Kaksi tyttötassusankaria talossa, hetken oli helppoa. Ei kuitenkaan uusi tulokas korvannut kadonnutta. Puhuttiin, että keväällä etsitään panta ja hihna ja pidetään hautajaiset. Etsittiin yhä, vaikkei jälkiä ollutkaan eikä haukkua kuulunut. Kuulin haukun unissani, välillä kuulen sen edelleen. Lauantaina syntyivät kissanpennut. Kaksi mustaraidallista, yksi harmaaraidallinen ja yksi kokonaan harmaa. Sukupuolista en osaa vielä sanoa. Yhden ehkä otan itselleni.

Tuli sunnuntai. Surkeissa tunnelmissa laiteltiin ruokaa. Ikävä oli kova edelleen, kukaan ei enää uskonut ihmeeseen. Ja silti, ihme tapahtui. En katsonut tarkkaa kellonaikaa, mutta neljän aikaan iltapäivällä olin harjaamassa uuden tassusankarin turkkia ja kuulin huudon joka pysäytti sydämeni: "PATE TULI KOTIIN!" En ollut uskoa todeksi. Kymmenen päivän helvetti, kipu, menetyksen tuska. Ja silti, koko ajan jossakin sydämeni sopukassa olin tiennyt ettei se ollut kuollut. Ei se voinut olla. Ja Pate tuli kotiin. Kymmenen päivää se oli kadoksissa, kaulassa oli yhä pätkä hihnaa jonka se oli purrut poikki. En vieläkään ymmärrä missä se on yönsä viettänyt, haluan uskoa että sen pelasti ylimääräinen läski jota sillä kadotessaan oli. Nyt se on laiha. Niin laiha. Riutunut. En tiedä saiko se kymmenen päivän aikana syödäkseen mitään. Muistuttaa sitä, mitä se oli joskus pentuna. Panta on kymmenen senttiä ainakin liian iso. Ja silti, mikään ei voita sitä tunnetta kun sain tassusankarini takaisin ja nukuin ensimmäisen yön sen vieressä. Valitsi nukkumapaikkansa itse, mun vierestä. Tiukasti kyljessä kiinni. En häätänyt pois, pidin lähellä. En uskonut todeksi. En usko vieläkään.

Kävin siis kymmenen päivän aikana helvetissä. Ja onnistuin selviytymään perjantaina työhaastattelusta sillä menestyksellä, että olisin saanut sen työpaikan. Itse en muista siitä mitään muuta kuin sen, että skarppasin itseäni parkkipaikalla kymmenen minuuttia. Keskiviikkona tuli puhelu, olin saanut toisen hakemani paikan. Hetki oli hieno kun tajusin, että voin valita mihin suuntaan haluan elämäni ohjata. Nyt toivon, että valitsin oikein. Olisin halunnut siinä hetkessä jakaa asian tärkeimmän, eli kadoksissa olleen tassusankarin kanssa. En voinut. Nyt voin jakaa jännityksen uudesta työpaikasta monen tassusankarin kanssa. Toinen päivä alkaa uudessa paikassa. Irtisanouduin perjantaina ennen tassusankarin paluuta. Nyt on jäljellä enää kolme työpäivää. Haikeus on se tunne, joka ei ole päällimmäisenä mielessäni. Helpotus, sitä tunnen eniten.

Näin kuukausi sitten unta, että synnytin. Unessa oli mukana työkavereitani. Yhdistin unen siihen, että kohtalo halusi ohjata suuntaani. Luvassa oli jotain uutta. Näin työpaikkailmoituksen, johon vastasin epäröimättä. Pääsin unelmatyöpaikkaani. Sain koirani takaisin. Uskon taas ihmeisiin. Uskon ihmeisiin!

Alkuvuosikatsaus

Vuosi on alkanut ainakin jotakuinkin sinne päin. Tukka on yhä sininen, naapuri sekoilee edelleen, elämä pyörii edelleen eläinten ja työn ympärillä ja olen edelleen sinkku. Wuhuu. Olipa masentava pikakertaus. Joulukuun ihastuminen oli molemminpuolista, mutta vituiksihan se taas mut tuntien meni. Mutta ei se mitään, en jaksa stressata. Eipä tässä olisikaan aikaa mihinkään ylimääräiseen säätöön.

Eräs hivenen tyhmänpuoleinen ihminen sanoi osuvasti, että mun kaltaisille naisille on olemassa ihan ikioma termikin ja se on frigidi. Wikipedia kertoo meille mielellään frigidin määritelmän: 
 
"Frigidi tarkoittaa sukupuolisesti kylmää naista. Frigidi nainen on sukupuolisesti haluton eikä hänellä ole sukupuolitunteita. Hän ei pysty saavuttamaan ja ylläpitämään sukupuolista kiihottumista tai tuntemaan mielihyvää seksuaalisesta toiminnasta.
Frigiditeetti tai frigiditas tarkoittaa naisen sukupuolista kylmyyttä.
Kyseessä on ei-elimellinen sukupuolinen häiriö, jonka tausta on yleensä psyykkinen. Häiriön ICD-10-tautiluokitusjärjestelmän mukainen diagnoosi on F52.0"

Saatoin tunnistaa itsestäni ihan pienen pienen osan tuosta. Mutta suurin osa on ihan puuta heinää. Olen kuullut viime aikoina olevani lihava, epänormaali, luonnonoikku ynnä muita laadukkaita kutsumanimiä. En voi sille mitään, eikä se satuta minua. Okei, olen ylipainoinen mutta mitä siitä? Rakastan itseäni tämmöisenä löllyvänä. Seksin saanti tai saamatta jäänti ei korreloi painoni tai vyötäröni kanssa. Saisin jos haluaisin. Mutta en halua. Ei se ole minusta epänormaalia ettei ole kiinnostunut jakamaan tavaraa pitkin kyliä. Onhan toki kahden vuoden vapaaehtoinen selibaatti ehkä hitusen poikkeuksellista, mutta musta on hirvittävän kiva olla erilainen.

Ai niin, asiasta ananakseen. Ostin auton. Ihan tollai totaalisen villiintymisen jälkeen. Katselin sellaista pikkuista sinistä Ford Pumaa ja jotenkin päädyin kuitenkin farkku-Mondeoon. Ja vielä kaiken hyvän lisäksi se on vihreä ja automaatti. Söpö kun sika, anteeksi Bassi (se on sen nimi) pienenä!

Tähän on nyt hyvä lopettaa. Lupaan kertoilla kuulumisia vähintään kahdesti kuussa tästä eteenpäin. Typerää pitää blogia jos ei sitä koskaan päivitä.