Asiat mietityttää ja tuntuu, ettei mikään suju. Ja silti kaikki sujuu ja menee just niinkun pitääkin. Kaikesta huolimatta oon onnellisempi kun vuosiin. Ens viikon keskiviikko jännittää ja toisaalta pelottaakin, välillä tunnen ihan rehellistä kauhua. Entäs jos... Jos.. Jos ne helvetin muutokset on tulleet takaisin. Mitä sitten tehdään? Sama hoito uudestaan vai leikataanko multa kohtu? Otin itseäni niskasta kiinni eilen ja varasin ajan papa-kokeeseen. Mutta nyt vasta löi vasten kasvoja sellainen ajatus, että kuka mua tukee tällä kertaa jos joudun uusintaerään? Tai kenelle mä voin avoimesti puhua näistä peloistani?
Mietin tänään ihan liikoja. Katsoin telkkarista ohjelmaa kuoleman odottamisesta. Tuli niin hirveän paha mieli, entäs jos mä joudun sellaiseen tilaan että päivät on kärsimystä ja oon vaan taakka lähimmäisilleni? Itkin katsoessani ohjelmaa siksi, että sen miehen itsemurhayritys ei onnistunut. Itkin sitä, että se mies joutui kärsimään sairaalassa. Itkin, koska lähimmäiset rukoili että sen miehen ruumis antaisi periksi ja lakkaisi taistelemasta. Ja tavallaan näin itseni ja omat, pahimmat pelkoni.
Ihmisellä on oikeus kieltäytyä ruoasta ja juomasta, näännyttää itsensä epäinhimillisellä tavalla hengiltä mutta ihmisellä ei ole oikeutta päättää elämästään ja saada apua arvokkaaseen lähtöön. Ymmärrän että kuolinapu sotii lääkärinvalaa vastaan, mutta niin sotii kärsimysten pitkittäminenkin! Minun mielestäni tämä yhteiskunta on kypsä muutokseen, minusta ihmisellä pitää olla oikeus päättää elämästään ja niin halutessaan saada apua päiviensä päättämiseen.
Mä toivon, että jos asia tulee omalla kohdalla ajankohtaiseksi niin lähipiiristä löytyy joku jolla on rohkeutta, kanttia ja empatiaa auttaa mua. En halua olla taakka, enkä halua kärsiä. Olen kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Entisellä tyttöystävälläni oli lähellään tällainen ihminen joka olisi auttanut häntä. Me puhuttiin paljon kuolemasta ja kuolemisesta. Oikeastaan enemmän kun kenenkään muun kanssa, muut ei ymmärrä eikä pysty eläytymään siihen mitä mä elän, mitä mä pelkään. Sen huomasi hyvin silloin, kun kävin koko solumuutospaskaa läpi ja osa ihmisistä katosi elämästäni. En saanut tukea edes veljistäni. Jollain tavalla ymmärrän pienempää veljeäni, en minäkään haluaisi kuulla että harteille asetetaan vastuu löytää hyvä koti rakkaille lemmikeilleni. Ymmärrän jälkikäteen miltä se kuulosti, kuin olisin antanut jo periksi. Halusin kirjoittaa testamentin, halusin että kaikki on selvää jos joudun valmistautumaan pahimpaan uutiseen. En kirjoittanut, en ollut tarpeeksi rohkea pyytääkseni kahta todistajaa allekirjoittamaan sellaisen paperin. Seuraavalla kerralla..!
Ja seuraavalla kerralla kun niitä muutoksia tulee, niin vaadin että kohtu leikataan pois. En tee sillä mitään. Voinhan aina adoptoida jos haluan lapsen. Kunhan tämä läpimätä yhteiskunta kypsyy ajatukseen, että kahdella samaa sukupuolta olevalla tulee olla yhtenäiset oikeudet valtaväestön kanssa. Minusta on väärin luokitella ihmiset sen perusteella millaisiksi he ovat syntyneet. Ei kukaan rajoita kehitysvammaisten oikeutta avioliittoon tai perheen perustamiseen. Mutta yhteiskunta rajoittaa esimerkiksi minua ja minun oikeuksiani vain siksi, että syntyessäni minulla oli tämä ominaisuus. Poikkeama, jonka perusteella minulta voidaan evätä ihmisoikeudet. Homous ei ole tarttuvaa eikä se satuta ketään.
Jouduin lukiossa psykologian tunnilla tekemään esitelmää homoudesta etiikan kannalta. Se oli vaikeaa, koska en keksinyt ainuttakaan syytä miksi homous olisi tuomittavaa tai väärin. Sitä esiintyy luonnossa eikä se ole mitenkään tietoinen valinta. Voitte uskoa, että olisin mielummin hetero koska elämäni olisi helpompaa. Mutta koska en ole, haluan olla sitä mitä olen ja onnellinen tällaisena. Olen nyt onnellinen, mutta väsynyt. Väsynyt ja henkisesti hetkellisesti taipunut. Pelko lamaannuttaa minut. Ensi viikolla on varmasti jo helpompaa. Pakko olla.
"Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa. Hetket unta on vain haihtuvaa..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti