Olen jättänyt kultaiset kahleet taakseni. Jättänyt kaiken menneen taakseni ja nyt yritän siirtyä eteenpäin, nostaa uudet purjeet mastoon ja seilata kohti tuntematonta. Nyt tuntuu hyvältä ja elämä maistuu hyvältä, niin saatanan hyvältä. Meinasin lipsahtaa taas jonnekin pohjalle. Hetkeksi pääsin taas hämmentymään. Olen vieläkin vähän hämmentynyt. Oikeastaan en enää ole ihan varma että olenko lokeroinut itseäni ollenkaan oikein.
Olen nauttinut keväästä ja sen mukanaan tuomista villityksistä täysin. Jossain vaiheessa oli vähän sellaiset tunnelmat että olisin voinut vähän kisuttaa jokaista vastaantulijaa huolimatta siitä oliko se hunk vai mummo vai pappa vai mikä. Kiusallistakin on kieltämättä ollut. Yhden koulutuspäivän annista en muista mitään, istuin etupenkissä pöksyt märkinä haaveilemassa kouluttajasta. Meni hieman överiksi, myönnetään. Mutta en voi sille mitään, härskin naurun ja huumorin omaava rokkari-look-a-like oli jotain niin... NAM.
Jätin edellisen kaupungin taakseni. Ei ole ollut asiaa kohta kuukauteen enkä ihan äkkiä menekään. Ei siellä ole mulle enää mitään eikä ketään. Vaikken asukaan sillä paikkakunnalla jolla työskentelen, niin mun sydän on siellä. Sydämessäni mä en ole enää siellä missä joskus olin, sieltä ei jäänyt kummoisia muistoja käteen. On outoa olla kerrankin sellaisessa työssä josta voin täydellä sydämelläni olla ylpeä. Se on mulle hirveän tärkeää että voin olla ylpeä siitä mitä ja missä teen. Ja se, että annetaan POSITIIVISTA palautetta! En mä ole sellaiseen tottunut. Oon lähinnä tottunut tuntemaan itseni välttämättömäksi pahaksi ja koko työpaikan likaämpäriksi. On todella outoa kuulla olevansa valtava voimavara ja moniosaaja. Nää ihmiset ei ehkä koskaan tule ymmärtämään sitä että palkkaamalla mut ne luultavasti pelasti mut niin multa itseltäni kun mahdollisesti paljolta pahalta ja isolta tappelulta. En usko, että mulla olis mielenterveys enää kauhean kauaa kestänyt menoa vanhalla kaavalla. En aio sitä silti kertoa ellei asia joskus tule enemmän puheeksi, tuskin ehkä silloinkaan.
Taisin jossain vaiheessa julistaa että ei enää miehiä Kyllikki-tädille. Joudun ehkäpä perumaan sanani ja syömään hattuni. Joku on ehkä onnistunut luikertelemaan elämääni ehkä hieman salakavalasti... Saas nyt nähdä, mutta mulla on tästä hyvä fiilis. Tosin, niin monta monta monta monta kertaa aikaisemminkin ja aina olen pataani saanut ja pettynyt. Haluaisin vaan että nyt onnistuisi kaikki, eiköhän mua ole potkittu ihan riittävästi päähän hetkeksi. Pienen hetken, ihan pienen vain, olen uskaltanut luottaa tulevaisuuteen ja siihen että mun tielleni ei ole kaadettu vaan paskaämpäreitä vaan sekaan mahtuu onnea ja hyviä, onnistuneita asioita jotka olen ansainnut. Kuten tää työpaikka, esimerkiksi. En usko, että olisin voinut saada parempaa paikkaa. Mä olen tullut kotiin! Sydämessäni mä tiedän, että täällä mun on hyvä. Tänne mä kuulun.
