Let me entertain you

Bloggasin näemmä viimeksi viisi päivää sitten. Olen viidessä päivässä sotkenut ihan kaiken, joten tässä on lähinnä luvassa pohdintaa itselleni. Ainoa asia, minkä sain järjestymään oli syöpäkontrolliaika. Wu-vitun-huu! Mistähän mä alkaisin purkaa tätä itselleni ja tavallaan teillekin...


Koko hemmetin lumipallo lähti liikkeelle tiistaina, kun oltiin pelaamassa ton miehen (kutsutaan häntä jatkossa sitten vaikka hobitiksi) bilistä. Hobitti oli ollut mun luona yötä ma-ti vaikka alunperin sovittiin, että tiistaina. Noh, päästään sinne bilispaikkaan, saadaan juomat ja hän kysyy siinä bilispöydän vapautumista odotellessa, että haittaako jos ei tulekaan mun luokse ku pitää ostaa vielä pari joululahjaa. Myönnän sanoneeni jotain sen suuntaista, että ei kai sitten. Noh, pelattiin siinä bilikset ja mä rupesin lähtemään kotiin. Keskusteltiin vielä siinä mun autolla, että jos hän tulis to-pe yöksi kun työkeikka perjantaina lähellä paikkakuntaa missä mä asun (no et tule kun mulla alkaa to viiden yön putki) ja kun se ei käynyt, niin heti kun mun yöputki loppuu eli joskus ens viikolla.


No, pääsin kotiin ja Hobitilta alkoi sitten tulemaan ällösiirappisia imeläviestejä. Ilmoitin meneväni nukkumaan samantien, mistä se sitten arvaskin että suutuin. Olin niin vihainen, että heitin päivällä leipomani kinkkupiirakan vuokineen päivineen roskikseen. Keskiviikkona ei laitettu ainuttakaan viestiä, vasta yöllä torstain puolella. Siis minä laitoin, hän ei vastannut. Selitin kyllä rauhallisesti miksi loukkaannuin, mutta eipä sillä ollut mitään väliä. Pyysin jopa anteeksi omaa loukkaantumistani! Siihen jopa tuli vastaus, ja nyt hän sitten siellä itsekseen pohtii ja puntaroi asioita. Kun mä olen välillä niin ihana, mutta välillä niin hälläväliä enkä kerro mitä ajattelen.


Eli jotenkin tässä kävi taas niin, että kaikki tää paska kääntyi mun syyksi ja mä olen vaikea! Mä ymmärrän kyllä jos sitoutumiskammoista ahdistaa mutta senkin voi sanoa suoraa! Pelottaa muakin. Mua pelottaa ihan helvetisti nää kaikki tunteet, en halua että mua sattuu taas. En ymmärrä yhtään, miksi piti taas ylireagoida. Siis hänen, ei mun. MUTTA! Päätti hobitti mitä vaan, niin mä opin tässä taas sen että uskallan vielä heittäytyä jos joku kolahtaa. Joskus mä opin miten tätä peliä pelataan yhtä hyvin kun kaikki muutkin pelaa.


Ja nyt mietin, että pitäiskö mun laittaa sille kuskille kuitenkin viestiä. Hieman kaivelee, että se kortti jäi katsomatta. Enemmän mua harmittaa kuitenkin kaikki raha mitä oon hobittiin tuhlannut. Maksanut leffaa ja ravintolaa ja ruokakauppaa, ostin sille joululahjankin ja mun luokse shampoon ettei tartte käyttää liian tyttömäisiä. Voi kun se päättäis äkkiä niin päästäis tästäkin. Nyt en enää edes ole varma mitä itse haluan. Sen kanssa on niin hyvä olla. Mutta sitten toisaalta taas ei. Voiko ihmisperse muuttua? Voisinko mä toisaalta ruveta myös ihmisperseeksi? KOSKA! Toisin kun mä oon tähän asti luullut, kaikki mun tunne-elämän ongelmat on nimenomaan johtuneet siitä, että mulla on tunteita.


Miten olla yhtä aikaa pehmeä ja kova, hellä ja raju, täysillä mukana ja sydän suojattuna, kiltti ja paha, rakastaja ja vaimo, hauska ja vakava, tyhmä ja viisas, varma ja elää hetkessä?


Ja nyt tässä edittinä vielä loppuun, laitoin sille kuskille viestin. Eipähän jää kaduttamaan, vastas se ihan mitä vaan. Parhaassa tapauksessa saan näistä edes toisen, ja pahimmassa tapauksessa en saa kumpaakaan. Ja kuskin kanssa laittelemme parhaillaan viestejä. Saas nähdä mitä tästä tulee...

I know you want me

JAAHA. En olekaan sitten taas tammikuun jälkeen edes viitsinyt kirjoittaa. Jos pikainen kertaus, niin tosiaan tatskatyyppi ei ole enää elämässäni. Ystävänpäivän tienoilla ruvettiin seurustelemaan ja siitä meni ehkä kuukauden verran, ihan maksimissaan 6 viikkoa niin erottiin. Päädyin samana iltana toisen miehen matkaan jota näin ihan vaan huvimielessä ehkä puolentoista kuukauden ajan ja sitten tyssäsi sekin. Sen jälkeen ollut hyvin kuivaa ja vähänlaista menoa. Paitsi nyt.


Välissä tuli käytyä aika pohjalla. Oli seksuaalista häirintää ja ahdistelua ja sen sellaista.


Iskin silmäni tässä syksyn mittaan yhteen kuljetusliikkeen kundiin, joka on syystä tai toisesta käynyt meillä kerran - pari kuussa. Ja tehän tiedätte, että kun Kylli-täti haluaa niin Kylli-tädin pitää saada. Ja sitten tapahtui eräänä lokakuun lopun / marraskuun alun sunnuntaina, että Kylli-täti meni aikuisten karkkikauppaan Tinderiin. Ja Kylli-täti löysi etsimänsä. Ja mua vietiin. Viestit lensi tiuhaan ja pakettien toimitusten yhteydessä juotiin kahdesti meillä kahvit. Mutta ei muuta. Ei ehdi, kiirettä, pajalla, ei jaksa, muuta menoa, pitää rakentaa yms yms. Kinusin ja kiukuttelin ja anelin ja nöyryytin itseäni reilun kuukauden, kunnes tajusin että ei tästä tule mitään - vaikka sanoo että on tunteita niin ei ole aikaa eikä ilmeisesti mielenkiintoa sitä järjestää.


Mutta kas, olinkin sieltä Tinderistä napannut mukaan toisenkin. En ajatellut missään kohtaa nähdä tätä toista, mutta siinä oli jotain joka kolahti. Sama leffamaku, huumorintaju, mauttomat vitsit. Vitkuttelin melkein koko marraskuun, että saisin jotain tolkkua koko tilanteeseen. Sydän veti järkeä turpaan ja päinvastoin. Marraskuun vikoina päivinä päätin että what the hell, nähdään nyt sitten. Ja nähtiin. Ja siitä se lähti. Sovittiin, että vietetään itsenäisyyspäivää yhdessä et tulee mun luokse maanantaina. En sitten itse malttanut odottaa, niin käytiin edeltävänä lauantaina yksillä. Ja jumankauta kun mun maailma pyöri ympyrää edelleen.


Siinä on täydellinen paketti. Huomaavainen, hellä, avulias ja ihan mieletön sängyssä. Ja niin samanlainen huumorintaju, että pelottaa. Ja se on tavannut jo mun äidin ja suostui, että mennään äiteelle syömään joku viikonloppu. Sen verran ollaan sovittu, että muita ei tapailla eikä varsinkaan panna mutta ei vielä ns. olla yhessä vaikka me ollaankin me. Eikä oo kiire mihinkään. Mä saan mitä mä haluan ja tarvitsen, ja oon tähän enemmän kun tyytyväinen. Jos se muuttuu suuntaan tai toiseen niin sitten se muuttuu. Mutta just nyt on hyvä, just näin.


MUTTA on se mulle sen verran spesiaali tapaus, että siivosin oman kämppäni ja päästin sen mun luokse yöksi. Aikaisemmin ollaan oltu poni- ja koiravahteina äiteellä. Ja tässä kohtaa korostan, että edes kaikki mun kaverit ei ole tervetulleita mun kämppään puhumattakaan siitä, että päästäisin sänkyyni ihan ketä tahansa. Siis omaan sänkyyni. Siihen missä MINÄ ja kissat nukutaan. Ehei, ei puhettakaan. Mutta tuon päästin. Ja ens viikolla uudestaan. Tekee mulle niin hyvää. Ansaitsen pienen palan onnea. Ansaitsen! Ihan varmasti.

Onko hallanvaaraa?

Kaikkea ei ilmeisesti vaan voi saada. Mä sain tosta miehestä kaivettua ekan kerran ulos, että se tykkää musta ja oikeesti haluaa panostaa tähän juttuun eikä oo menossa karkuun, vaikka välillä joudutaan sumplimaan näkemisiä ja olemaan parikin viikkoa erossa. Mä olen ihan hirveä ihminen koska oon kirjoitellut toisen miehen kanssa. Ja itseasiassa myös ton mun puumanaisen. Mulla ei ole aikomustakaan nähdä niitä, mutta mä haluan että joku kertoo mulle tunteistaan ja sanoo että ikävöi ja laittaa sydämiä (okei, laittaa toikin aina hyvänyön viestiin sydämen...) ja jos mainitsee mut esim somessa niin mä en ole vaan joku tyyppi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyllä mä voin lukea rivien välistä, että toi tykkää musta ja ajattelee ja välittää. Mä vaadin liikoja. Ja tavallaan tiedän, että jos toi lässyttäis mulle samalla tavalla niin mä kyllästyisin ja juoksisin karkuun. Tavallaan siis tietämättään toi osaa käsitellä mua.


Ja silti mä haluan antaa periksi. Ostin meille samanlaiset lippikset. Okei, se oli jo noloa. Mä en vaan tiedä kauanko musta on tähän, että jopa ex ja exän perhe menee mun edelle. Tuntuu välillä ihan kun meitä olis tässä jutussa kahden sijasta neljä. Ja niinhän meitä tavallaan on. Jos sanon julmasti, niin jaan mielelläni leluistani vähempiosaisille. Eikä siinä mitään, ex on nätti ja mukava ja ero noilla on ihan selkeä. MUTTA. Miten vähän sillä on maalaisjärkeä ja miten riippuvainen se on tosta miehestä. Niillä on sellainen spesiaali yhteys mitä mä en tule ikinä ymmärtämään, onhan ne kasvaneet yhdessä. Mä ymmärrän erittäin hyvin, että se lapsi menee mun edelle ja niin sen kuuluiskin. Mutta ei exän.


Joskus musta tuntuu, ettei meillä ole mitään muuta kun seksi ja leffat. Me ei saada juuri aikaiseksi edes henkevää keskustelua. Ärsyynnyn jo siitä, että saan viestiin vastaukseksi pelkkiä hymiöitä. Aikuinen ihminen - pelkkiä hymiöitä! Tää on selkeesti hyvä merkki että ollaan kirjoteltu puolitoista kuukautta ja mä alan olla ihan kypsä vähän joka tasolla... Mutta se on parasta, että jos tapahtuu jotain niin se kertoo mulle ensin. Ja rivien välistä pystyn lukemaan kyllä, että en ole ihan yhdentekevä. Vaikka välillä siltä tuntuu. Noh, kaikkea ei kai voi saada. Muuten se onkin niin täydellinen paketti.


Olen ihan hurahtanut waist trainereihin! Ostin yhden ja näitä oli pakko ostaa lisää. Toiset on vähän jämäkämpiä kun toiset ja itseasiassa yks on semmonen hikoiluttava juttu mikä kiinteyttää. Superkätevä vekotin varsinkin yövuoroon laittaa päälle.


Ja eipä tässä kai muuta, sainpahan taas avautua.

Entä jos kaikki oisi toisin?

Toiset päivät vaan on niin paljon parempia kun toiset. Välillä musta tuntuu, että mä haluan lyödä hanskat tiskiin ihan kaikessa ja mä toivon, että osaisin olla cool. Lopetan lepertelyn ja olen cool. Viileä ja arvoituksellinen ja kaikkea. Miksen mä osaa olla? Joskus musta vaan tuntuu, ettei kaikki oikeesti ole tän mielipahan arvoista.


Ja seuraava kysymys on, että miksi vitussa mä oikein edes valitan? Mullahan on asiat helvetin hyvin. Tapailen ihanaa miestä jonka mielestä meidän juttu näyttää lupaavalta, mulla on aitoja ystäviä jotka rakastaa mua tämmösenä kokovartalomulkerona kun oikeasti olen, mulla on kämppä ja voin ostaa mitä mieli tekee - ainakin melkeen kaiken. Ja silti se ei riitä. Mikä tekee mun elämästä niin kurjaa? Se, että mua käytetään edelleen kiistakapulana. En jaksa tätä jatkuvaa syyllistämistä. Mietin tätä avioerojuubaa, että vaikka paperit on tullu ja ero on astunut voimaan niin mulla pelataan edelleen. Toinen syyllistää ja toiselle ei voi rehellisesti kertoa, että näkee sitä toista. Enkä mä edes halua nähdä sitä toista. Miksei sille voi riittää, että käyn kylässä ja soitan kun musta tuntuu siltä? Se, että tää ei ole ottanut sitä koville ei suinkaan tarkoita etteikö mulla kolisis edelleen.


Eli pääsääntöisesti ne on ihmiset, jotka tekee mun elämästä kurjaa. Tavalla tai toisella.


Ja silti.
Musta tuntuu, ettei mulla ole ikinä ollut näin hyviä ystäviä. Mulla on elämässäni ihmisiä, joille mä voin soittaa jos tarviin apua ihan missä tahansa ja ne rakastaa mua ehdoitta. En välillä saa edes puettua sanoiksi sitä, miten onnelliseksi noi ihmiset mut saa pelkällä olemassaolollaan ja miten hyvä olo mulle tulee kun voin edes vähän maksaa takaisin sitä hyvyyttä ja rakkautta mitä niiltä saan. Nää ihmiset on mun perhe. Näille ihmisille mun ei tarvii koskaan esittää mitään eikä ne tuomitse mua, teinpä mä kuinka tyhmiä tahansa. Ja uskokaapa luttanat kun sanon, että tyhmiä on todellakin tullut tehtyä. Ja välillä olen niin hukassa itseni ja omien tunteideni kanssa. Mä en ihan aina tiedä kuka mä olen. Tai mitä mä teen tai mihin olen menossa tai mihin mä kuulun. Mutta mulla on aina paikka mihin palata seikkailemasta.


Kyllä mä joskus vielä kasvan isoksi.
Ja aikuistun.
Tai kuolen yrittäessäni.


Aikamoisessa tunne-elämän vuoristoradassa taas matkustellaan. Mä toivon sydämeni pohjasta, että asiat lutviutuu ton miehen kanssa koska tiedän että se on hyväksi mulle. Mä haluaisin onnistua. Edes kerran elämässäni jossain. Niin, että kaikki mistä avaan suuni ei muutu paskaksi. Tai että mun ei tartte enää kertaakaan sanoa, että ihan itse mokasin. En mokaa. En. Se ei ole vaihtoehto.

While your lips are still red

Mä tiedän että ne ihmettelee, kun mä en kirjoita. Mä tiedän, että vielä enemmän ne ihmettelee kun mä kirjoitan. Pienen pienen hetken mä elin mun unelmaa. Mulla oli just se, mistä olin aina haaveillut. Tavallaan mulla on se edelleen. Tää on tavallaan ihan liian hyvää ollakseen totta.


Viimeiset pari kuukautta on olleet mulle todella rankkoja. Helvetti ei todellakaan ole paikka minne mennään, helvetti on se mitä kannetaan mukana. Mä en tiennyt mikä mun painolastini oli. Mä en halunnut myöntää edes itselleni, miten paha mun oli olla ja miten vaikeaa päästä sängystä ylös. Päivät oli lähinnä kamppailua päästä jo takaisin sänkyyn, loputtomasti haaveita paremmasta huomisesta. Odotan edelleen kuin kuuta nousevaa päivää jona mua ei satu, kun mua ei enää pelota.


Mä olen löytänyt jotain, miksi haluan taistella. Mä olen sanonut näin ennenkin. Mä olen pettänyt teidät ja itseni joka kerta. Miten mä voisin kuvailla mun sisällä vellovia tunteita... Kävin juuri oksentamassa. Aiheutin tän olon ihan itse. Tuntuu, kun happi loppuis ihan just nyt. Sydäntä puristaa ja kaulassa on kuristuspanta. Uteliaisuus ei ollut hyvä juttu.


Tiedättekö, tällä kertaa mun ei tarvitse arvuutella että onko tuo toinen tosissaan ja vakavissaan. Mulla on konkreettisia todisteita, joita ei pestä pois. Olkoonkin että se on maailman rumin... Siis se todiste. Alan kallistumaan siihen, että se ei ollutkaan maailman tyhmin idea vaan romanttisinta ikinä. Tuo mies siis tatuoi mun nimen. Kännissä. Itse.


Olin tuolla miehen luona viikonlopun. Se teki mulle ruokaa ja piti mua hyvänä. Ja juotti viiniä. Heti ovella, niinkun mä käskin. Mua hermostutti niin paljon! Reilun tunnin ajomatka tuntui loputtomalta. Vasta kotimatka oikeesti oli loputon. Oli niin ikävä.


Ja musta tuntuu kuin mä juoksisin kilpaa ajan kanssa. Musta tuntuu, kuin mä omilla peloillani tappaisin sen mitä ikinä onnistuin saavuttamaan. Mä olin niin onnellinen enkä halunnut, että kello liikkuu yhtään. Mun oli hyvä olla. Enkä arastellut yhtään. Se sanoi, että mä olen kaunis. Nauroin sille. Mulla oli kaunis olo. Nyt mä haluaisin olla koko ajan sen iholla. Haistella sen tuoksua. Pitää käsistä kii, tuntea sen kasvojen lävistykset mun iholla.


Tässä on jotain erilaista. Mä vannon sen. Tästä ei tullut semmosta fiilistä, että jotain jäi puuttumaan. Ei. Se on viimeistä senttiä myöten täydellinen paketti. Jopa äiti on huomannut, että tässä on jotain erityistä. Äiti kertoi omalle isälleen että nyt se Kylli on löytänyt kaverin. Mä nappasin itseni taas kiinni rysän päältä. Googlaamasta hääpukuja. Minut!


Mä antaisin aika paljon, jos saisin nähdä jollain aikakoneella puolen vuoden päähän. Haluan tietää... Tulenko taas rytinällä alas pilvilinnoistani vai voisinko jopa uskaltaa luottaa tähän? Come what may. En ole valmis, en sitten yhtään. Mutta ei kai sitä koskaan ole täysin valmis. Aina joku on nostamassa mut jaloilleni, kun putoan. Enkelinsiipi heittää takaisin lentoon, nostaa jaloilleen. Ja mä olen kaunis ja rohkea eikä mua pelota. Vielä jonain päivänä. Kunhan mun huulet on edelleen punaiset.