Entä jos kaikki oisi toisin?

Toiset päivät vaan on niin paljon parempia kun toiset. Välillä musta tuntuu, että mä haluan lyödä hanskat tiskiin ihan kaikessa ja mä toivon, että osaisin olla cool. Lopetan lepertelyn ja olen cool. Viileä ja arvoituksellinen ja kaikkea. Miksen mä osaa olla? Joskus musta vaan tuntuu, ettei kaikki oikeesti ole tän mielipahan arvoista.


Ja seuraava kysymys on, että miksi vitussa mä oikein edes valitan? Mullahan on asiat helvetin hyvin. Tapailen ihanaa miestä jonka mielestä meidän juttu näyttää lupaavalta, mulla on aitoja ystäviä jotka rakastaa mua tämmösenä kokovartalomulkerona kun oikeasti olen, mulla on kämppä ja voin ostaa mitä mieli tekee - ainakin melkeen kaiken. Ja silti se ei riitä. Mikä tekee mun elämästä niin kurjaa? Se, että mua käytetään edelleen kiistakapulana. En jaksa tätä jatkuvaa syyllistämistä. Mietin tätä avioerojuubaa, että vaikka paperit on tullu ja ero on astunut voimaan niin mulla pelataan edelleen. Toinen syyllistää ja toiselle ei voi rehellisesti kertoa, että näkee sitä toista. Enkä mä edes halua nähdä sitä toista. Miksei sille voi riittää, että käyn kylässä ja soitan kun musta tuntuu siltä? Se, että tää ei ole ottanut sitä koville ei suinkaan tarkoita etteikö mulla kolisis edelleen.


Eli pääsääntöisesti ne on ihmiset, jotka tekee mun elämästä kurjaa. Tavalla tai toisella.


Ja silti.
Musta tuntuu, ettei mulla ole ikinä ollut näin hyviä ystäviä. Mulla on elämässäni ihmisiä, joille mä voin soittaa jos tarviin apua ihan missä tahansa ja ne rakastaa mua ehdoitta. En välillä saa edes puettua sanoiksi sitä, miten onnelliseksi noi ihmiset mut saa pelkällä olemassaolollaan ja miten hyvä olo mulle tulee kun voin edes vähän maksaa takaisin sitä hyvyyttä ja rakkautta mitä niiltä saan. Nää ihmiset on mun perhe. Näille ihmisille mun ei tarvii koskaan esittää mitään eikä ne tuomitse mua, teinpä mä kuinka tyhmiä tahansa. Ja uskokaapa luttanat kun sanon, että tyhmiä on todellakin tullut tehtyä. Ja välillä olen niin hukassa itseni ja omien tunteideni kanssa. Mä en ihan aina tiedä kuka mä olen. Tai mitä mä teen tai mihin olen menossa tai mihin mä kuulun. Mutta mulla on aina paikka mihin palata seikkailemasta.


Kyllä mä joskus vielä kasvan isoksi.
Ja aikuistun.
Tai kuolen yrittäessäni.


Aikamoisessa tunne-elämän vuoristoradassa taas matkustellaan. Mä toivon sydämeni pohjasta, että asiat lutviutuu ton miehen kanssa koska tiedän että se on hyväksi mulle. Mä haluaisin onnistua. Edes kerran elämässäni jossain. Niin, että kaikki mistä avaan suuni ei muutu paskaksi. Tai että mun ei tartte enää kertaakaan sanoa, että ihan itse mokasin. En mokaa. En. Se ei ole vaihtoehto.