Mä tiedän että ne ihmettelee, kun mä en kirjoita. Mä tiedän, että vielä enemmän ne ihmettelee kun mä kirjoitan. Pienen pienen hetken mä elin mun unelmaa. Mulla oli just se, mistä olin aina haaveillut. Tavallaan mulla on se edelleen. Tää on tavallaan ihan liian hyvää ollakseen totta.
Viimeiset pari kuukautta on olleet mulle todella rankkoja. Helvetti ei todellakaan ole paikka minne mennään, helvetti on se mitä kannetaan mukana. Mä en tiennyt mikä mun painolastini oli. Mä en halunnut myöntää edes itselleni, miten paha mun oli olla ja miten vaikeaa päästä sängystä ylös. Päivät oli lähinnä kamppailua päästä jo takaisin sänkyyn, loputtomasti haaveita paremmasta huomisesta. Odotan edelleen kuin kuuta nousevaa päivää jona mua ei satu, kun mua ei enää pelota.
Mä olen löytänyt jotain, miksi haluan taistella. Mä olen sanonut näin ennenkin. Mä olen pettänyt teidät ja itseni joka kerta. Miten mä voisin kuvailla mun sisällä vellovia tunteita... Kävin juuri oksentamassa. Aiheutin tän olon ihan itse. Tuntuu, kun happi loppuis ihan just nyt. Sydäntä puristaa ja kaulassa on kuristuspanta. Uteliaisuus ei ollut hyvä juttu.
Tiedättekö, tällä kertaa mun ei tarvitse arvuutella että onko tuo toinen tosissaan ja vakavissaan. Mulla on konkreettisia todisteita, joita ei pestä pois. Olkoonkin että se on maailman rumin... Siis se todiste. Alan kallistumaan siihen, että se ei ollutkaan maailman tyhmin idea vaan romanttisinta ikinä. Tuo mies siis tatuoi mun nimen. Kännissä. Itse.
Olin tuolla miehen luona viikonlopun. Se teki mulle ruokaa ja piti mua hyvänä. Ja juotti viiniä. Heti ovella, niinkun mä käskin. Mua hermostutti niin paljon! Reilun tunnin ajomatka tuntui loputtomalta. Vasta kotimatka oikeesti oli loputon. Oli niin ikävä.
Ja musta tuntuu kuin mä juoksisin kilpaa ajan kanssa. Musta tuntuu, kuin mä omilla peloillani tappaisin sen mitä ikinä onnistuin saavuttamaan. Mä olin niin onnellinen enkä halunnut, että kello liikkuu yhtään. Mun oli hyvä olla. Enkä arastellut yhtään. Se sanoi, että mä olen kaunis. Nauroin sille. Mulla oli kaunis olo. Nyt mä haluaisin olla koko ajan sen iholla. Haistella sen tuoksua. Pitää käsistä kii, tuntea sen kasvojen lävistykset mun iholla.
Tässä on jotain erilaista. Mä vannon sen. Tästä ei tullut semmosta fiilistä, että jotain jäi puuttumaan. Ei. Se on viimeistä senttiä myöten täydellinen paketti. Jopa äiti on huomannut, että tässä on jotain erityistä. Äiti kertoi omalle isälleen että nyt se Kylli on löytänyt kaverin. Mä nappasin itseni taas kiinni rysän päältä. Googlaamasta hääpukuja. Minut!
Mä antaisin aika paljon, jos saisin nähdä jollain aikakoneella puolen vuoden päähän. Haluan tietää... Tulenko taas rytinällä alas pilvilinnoistani vai voisinko jopa uskaltaa luottaa tähän? Come what may. En ole valmis, en sitten yhtään. Mutta ei kai sitä koskaan ole täysin valmis. Aina joku on nostamassa mut jaloilleni, kun putoan. Enkelinsiipi heittää takaisin lentoon, nostaa jaloilleen. Ja mä olen kaunis ja rohkea eikä mua pelota. Vielä jonain päivänä. Kunhan mun huulet on edelleen punaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti