Nyt täytyy sanoa, että uiskenteli sellainen piru mertaan että oksat pois! Tapailin tuossa viime vuoden lopulla yhtä varsinaista erikoismiestä ja ilmeisesti taas pientä itsensä kolhimista vaadittiin, että tajuaisin mitä oikeasti haluan. Ei nää tunteet mihinkään olleet kadonneet, ne vaan lymyili jossain takavasemmalla kun piti olla urpå ja kokeilla jotakin mitä ei teininä saanut. Kaduttaa, ei kaduta. En osaa sanoa. En ehkä kuitenkaan halua katua, sain kuitenkin jotain sellaista mitä en ole koskaan aikaisemmin saanut. Hetken, ihan pienen ja ohikiitävän mulla oli spesiaali olo. Se riittää ja tiesin alusta alkaen että ei siitä mitään tule. Hauskaa oli, ja itsetunto vähän kolisi. MUTTA.
Tapahtui jotain niin uskomatonta että keräilen leukaa lattiasta tätä kirjoittaessani. Oon tavannut sellaisen Miehen joka on kirjoitettava isolla alkukirjaimella. Sellaisen Miehen, jollaista en tiennyt olevan olemassa. Miehen, jonka läsnäollessa haluaisin vaan nykiä siltä ja multa vaatteet pois ja rakastaa, rakastaa, rakastaa... ja vittu kun mun sisuskalut huutaa tööttiä. Vatsassa lepattaa perhoset ja munasarjat tykyttää. Tuon Miehen jos saan pyydystettyä niin ai että, voin kertoa että sitten menee mun geenit jakoon. Kyllä tää on molemminpuolista, oon siitä ihan varma. On ollut jo jonkin aikaa.
Mä en IKINÄ uskonut kirjoittavani M:n jälkeen tällaista.
Musta tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin siltä, että mulla saattaakin olla jotain annettavaa. Että mulla saa taas olla tunteita. Että ehkä kaikki ihmiset ei haluakaan satuttaa ja kolhia mua. Mä olen niin helpottunut ja onnellinen, että haluaisin itkeä. Kuuluttaa koko maailmalle sen kaiken mitä mun sydämessä kasvaa! Mä luulin, etten mä pystyis tähän enää. Mä olin niin palasina, niin pohjalla, niin pitkään yksin ja irrallaan. Toipumiseen meni kolme vuotta.
- Ja nyt mä olen uudestisyntynyt. Kaikin tavoin valmis tulevaan, mitä se sitten onkaan mulle varannut. Jos vihdoin.. ehkä, onnea?
