I just wanna run free

Mitä enemmän mä kelaan asioita, sitä pahemmalta musta tuntuu. Mä toivon joka päivä, että tää olis se päivä kun mun ei enää tarvitse jaksaa enää. Jaksaa olla vahva, jaksaa kipua, jaksaa väsymystä, jaksaa yksinäisyyttä. Ranne kipuilee taas, tai itseasiassa molemmat ranteet. Veikkaan, että se on taas vaan sitä että ne on saanu kylmää. Rannetuen kanssa ei satu - ainakaan niin paljon.

Mä oikeastaan jäin nyt miettimään, että oliko mulla mitään pointtia kirjoittaa. Ei mulla oikeastaan edes ole. Haluaisin vuodattaa kaiken sen tuskan pois mun sisältä, mutta en voi. Se on kietoutunut mun sisälle kun joku helvetin myrkkymuratti. En mä halua että ihmiset muistaa mut tämmösenä!  Mä haluan että mut muistetaan sellasena kun mä olin kauan sitten. Ja silti toisinaan mä olen ihan pienen hetken onnellinen. Pienen hetken mulla on kaikki. Koko maailma. Ja sitten mä syystä taikka toisesta putoan.

Mä haluan takaisin sen ihmisen, joka mä joskus olin. Sen, jolle kaikki oli helppoo ja koko elämä oli edessä. Sen, joka ei ikinä sairastanut kohdunkaulansyövän esiastetta ja joutunut loop-hoitoon. Jotenkin mä yhdistän koko mun pohjalle päätymisen siihen. Siitä mun alamäki kaiken kaikkiaan lähti. Tai sillon mä oikeastaan tajusin, että keneenkään ei voi oikeesti luottaa. Ei muihin kun itseensä. Mulla on kovin vähän muistoja ylipäätään tolta ajalta. Ne liittyy olennaisesti kahteen ihmiseen. Äitiin, johon liittyy lähinnä kaikki negatiiviset tunteet. Ja vaimoon. Vaimo oli ja on edelleen mun elämäni lämmin teemuki. Nykyään meidän yhdessäolo ei tosin ole teen ja sympatian parissa, vaan yöelämässä. Tico tico... Ei se haittaa, yhdessäolo on parasta missä vaan <3

Tavallaan mä olen kuitenkin kiitollinen mun sairastumisesta ja siitä, että mulle selvis millaisten ihmisten ympäröimä mä olin. Kaikki yllätti, toiset positiivisesti ja toiset sitten erittäin negatiivisesti. Kokemukset tekee vahvaksi, ei niiden pidä kaduttaa. Ei ole montaa asiaa elämässä mitä mä kadun. Ja silti tavallaan on. Syntyminen on ehdottomasti yks. Jättäisin yhden asian tekemättä jos saisin käännettyä aikaa taaksepäin. Pitäisin vaatteet päällä ja menisin yläkertaan nukkumaan. Noh, puolustuksekseni täytyy sanoa että olin hyvin hyvin HYVIN humalassa ja poissa tolaltani.

Harkitsen erittäin vakavasti jonkinlaista riehaantumista. En tiedä ratkaiseeko se mitään, mutta ainakin J:n kanssa musta tuntui ehjältä ja rakastin sitä tunnetta kun joku oli lähellä. Joku, jolle mä kerroin kaiken mun päivästä ja jota kiinnosti olla mun kanssa. Paitsi sit ku ei kiinnostanu :D

Eilen koin taas yhden takaiskun. En näemmä koskaan opi, että nuorempiinsa ei kannata sekaantua - varsinkin jos ne on vastakkaista sukupuolta. Tai vaihtoehtoisesti ne tekee jotain muuta kun vuorotyötä! Koska syy, miksi nuorimies lopetti yhteydenpidon oli mun haave tehdä pelkkää yötyötä. On kuulemma tärkeetä köllöttää iltaisin vierekkäin. Blaablaa. Tekosyitä ja paskaa ja mitähän muuta. En silti kiistä etteikö tuntuis taas hetkellisesti pahalta. Tarpeeks pitkään kun kirjottelee jonkun kanssa tulee tyhjä olo kun yhtäkkiä ei olekaan ketään kelle kirjottaa tai kelle kertoa joku juttu. Ehkä mä pärjään. Aina näemmä jotenkin. Välillä tuntuu kun olisin joku helvetin torakka joka selviää mm. kaikesta. Paitsi elämästä.

Tällä kirjotuksella on yllättävän paljon pituutta vaikka pointtia ei ole yhtään. Tai on. Se, että mun on paha olla tällä hetkellä ja kaipaan mennyttä itseäni jonka kadotin kauan sitten. Ja että arvostan ihan helvetisti niitä ihmisiä, jotka jäi kaikesta huolimatta ja rakastaa mua tämmöisenä kun olen. Olette mun maailma. <3 En halua elää päivääkään ilman teitä. Mä en aina ole teidän ystävyyden ja rakkauden arvoinen, mutta aina silti yritän parhaani. Ja mä olen teitä varten. Aina ja mitä tahansa tarvitsettekin. Aikaa ja paikkaa katsomatta. Rakastan teitä niin paljon, että sattuu.

Oon tunaroinut rakkaudessa. Next time I won't fuck it up, mom.

En osaa käsitellä enää ihmisiä enkä ymmärrä selkeitä vihjauksia, ja sitten loukkaannun kun sanotaankin liian suoraa. Tästä hyvä esimerkki: Kolmisen viikkoa sitten yks frendi toi työkaverinsa / frendinsä tähän mun työpaikalle käymään, ja se oli menoa. Olin niin lämässä ettei tosikaan. Se pyysi mut facekaveriksi ennenku oli ees ulkona pääovesta. Juteltiin monta yötä putkeen ja kaikkea, mulla oli siitä tosi hyvä fiilis kun se rupes nillittämään ettei hän kelpaa kellekään (olis taas pitäny alkaa summerit huutaa kuupassa niin kovaa että...!) ja jotenkin mä yritin omalla tosi kömpelöllä tavalla tuoda ilmi kiinnostustani. Se ei tuntunut ottavan tosissaan mitään mun flirttejä tai yrityksiä ja sitten homma kusahti tyystin viikko sitten sunnuntaina aamulla ennen kuutta. Tyyppi sai pienen painostuksen jälkeen kakistettua että hänestä tuntuu, ettei nyt "jaksais" mitään parisuhdetta. Ja mullahan hirtti kiinni about samantien. Kuittasin vaan viestiin että ok enkä jutellu enää mitään.

Siitä on nyt viikko eikä oo tullu mitään viestiä, eli käsitin ettei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa enää joten poistin tyypin facesta. Ärsyttävää kun vaikka ei puhu mitään niin tykkää kaikesta mitä julkaisen, ihan kun sörkkis jollain hiilihangolla että täällä mä oon. Pelkkä nimen näkeminenkin vituttaa. Ja vihlasee jostain syvältä.

MUTTA.
Jos haetaan jotain positiivista, niinku me tykätään aina olla tekemättä, niin enpähän syyllistynyt mihinkään epäasialliseen käytökseen! Ja toisekseen, muisti alkaa pelittää paremmin. Ja ajatus pysyy kasassa. Ja ruhjeet paranee, uskallan mennä torstaina kampaajalle hakemaan vähän uutta ilmettä.

Musta on tullut hirveän surullinen ja alakuloinen viime aikoina. Kaikki vastoinkäymiset tuntuu pieneltä kuolemalta ja energiatasot on tosi matalalla. Tuntuu, etten ikinä saa nukkua tarpeeks. Mua itkettää ihan tyhmät asiat, ja nyt lähestyvä ikävän asian vuosipäivä sai mut viimeksi tänään vollottamaan työmatkalla. En kestä kun facesta lävähtää niitä muistoja... Muistan ne fiilikset joita elin pari vuotta sitten näihin aikoihin. Epätoivoa ja tunne siitä, etten riitä enkä voi auttaa. En halua enää ikinä kokea sellaista.

Jokaisessa ihmisessä on sisään rakennettu tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mä kuulun ilmiselvästi niihin ihmisiin, joilla kyseinen tarve on erityisen vahva. Mun tunne-elämä on yhtä vuoristorataa. Sitä on sivusta takuulla ärsyttävää seurata, mutta niin sitä on kuulkaas ärsyttävää elääkin. Mä rukoilin taas työmatkalla että voisin vaan kääntää sydämeni off-asentoon ja olla tyytyväinen vaikka pidempään kun ihan vartin. Muhun pätee hyvin sanonta "älä huoli, kyllä se siitä vielä vituiks menee!" Aina menee, eihän siihen paljoa edes tarvita.

Musta alkaa tuntua siltä, että oon taas menossa rytinällä pohjalle. Ajatukset oli taas sen suuntaisia. En voi edes pistää väsymyksen piikkiin. Olen toki väsynyt, mutta se on henkistä väsymystä. Väsymystä elämään.

Ja oon tulossa kipeäksi.

Ennen oli helppoa leikitellä ajatuksella, että mitä jos tänään on se päivä kun annan periksi. Luovutan vaan ja lakkaan olemasta. Se olis pitäny tehdä niin paljon aikaisemmin. Tai onnistua. Nyt sekään ei enää ole vaihtoehto.

Kaipaan sitä, että mulla oli ympärillä ihmisiä joille sain jauhaa samaa asiaa niin kauan ettei se satuttanut mua enää. Tai kun maailmaan mahtui vaan se ämpärillinen teetä ja joku, joka piti lähellä. Joku, jolle mä olin sillä hetkellä koko maailma. Ja joka oli mulle koko maailma, se eheyttävä voima. En jaksa kitistä enää omaa pahaa oloani kun en tiedä voiko mua enää auttaa. Tai olisiko missään vaiheessa voinut. Välillä tuntuu, että nyt just romahdan ja marssin työterveyteen ja sanon rehellisesti missä kunnossa olen ja mitä mun päässä liikkuu. Pääsisin hetkeks lataamaan akkuja ja ehkä saisin jotain keskusteluapuakin. Mutta toisaalta mitä hyötyä siitä on, kun se ihminen ei tunne mua yhtään eikä tiedä miten mä toimin ja ajattelen?! Mä tarvitsisin vaan sen verran apua, että saisin nää solmut sisältäni auki. Tai että voisin ylipäätään eheytyä. Ongelma tuntuu olevan siinä, että mä tiedän kyllä kuka mä olen mutta mä en tiedä millainen mä olen! Ja välillä musta tuntuu, että tunnen liikaa. Hetkittäin tunnen koko maailman tuskan. Ylireagointiako? Voi olla.

Ja mikä ajoi taas näihin fiiliksiin? Ihmiset. Ihmiset, jotka ei ymmärrä että on olemassa vielä semmosia ihmisiä joilla on tunteet! Mä oon velkaa muille ihmisille sen, että pelaan avoimin kortein. Samaa ei ilmeisesti voi vaatia muilta. Ja voi hyvänen aika. Nyt mua jo kaduttaa, että poistin ton yhden facesta. Tuli se hetkellinen mitä jos - fiilis jota vihaan yli kaiken.

Tämmönen mä olen.
Here I am - this is me.