Mitä enemmän mä kelaan asioita, sitä pahemmalta musta tuntuu. Mä toivon joka päivä, että tää olis se päivä kun mun ei enää tarvitse jaksaa enää. Jaksaa olla vahva, jaksaa kipua, jaksaa väsymystä, jaksaa yksinäisyyttä. Ranne kipuilee taas, tai itseasiassa molemmat ranteet. Veikkaan, että se on taas vaan sitä että ne on saanu kylmää. Rannetuen kanssa ei satu - ainakaan niin paljon.
Mä oikeastaan jäin nyt miettimään, että oliko mulla mitään pointtia kirjoittaa. Ei mulla oikeastaan edes ole. Haluaisin vuodattaa kaiken sen tuskan pois mun sisältä, mutta en voi. Se on kietoutunut mun sisälle kun joku helvetin myrkkymuratti. En mä halua että ihmiset muistaa mut tämmösenä! Mä haluan että mut muistetaan sellasena kun mä olin kauan sitten. Ja silti toisinaan mä olen ihan pienen hetken onnellinen. Pienen hetken mulla on kaikki. Koko maailma. Ja sitten mä syystä taikka toisesta putoan.
Mä haluan takaisin sen ihmisen, joka mä joskus olin. Sen, jolle kaikki oli helppoo ja koko elämä oli edessä. Sen, joka ei ikinä sairastanut kohdunkaulansyövän esiastetta ja joutunut loop-hoitoon. Jotenkin mä yhdistän koko mun pohjalle päätymisen siihen. Siitä mun alamäki kaiken kaikkiaan lähti. Tai sillon mä oikeastaan tajusin, että keneenkään ei voi oikeesti luottaa. Ei muihin kun itseensä. Mulla on kovin vähän muistoja ylipäätään tolta ajalta. Ne liittyy olennaisesti kahteen ihmiseen. Äitiin, johon liittyy lähinnä kaikki negatiiviset tunteet. Ja vaimoon. Vaimo oli ja on edelleen mun elämäni lämmin teemuki. Nykyään meidän yhdessäolo ei tosin ole teen ja sympatian parissa, vaan yöelämässä. Tico tico... Ei se haittaa, yhdessäolo on parasta missä vaan <3
Tavallaan mä olen kuitenkin kiitollinen mun sairastumisesta ja siitä, että mulle selvis millaisten ihmisten ympäröimä mä olin. Kaikki yllätti, toiset positiivisesti ja toiset sitten erittäin negatiivisesti. Kokemukset tekee vahvaksi, ei niiden pidä kaduttaa. Ei ole montaa asiaa elämässä mitä mä kadun. Ja silti tavallaan on. Syntyminen on ehdottomasti yks. Jättäisin yhden asian tekemättä jos saisin käännettyä aikaa taaksepäin. Pitäisin vaatteet päällä ja menisin yläkertaan nukkumaan. Noh, puolustuksekseni täytyy sanoa että olin hyvin hyvin HYVIN humalassa ja poissa tolaltani.
Harkitsen erittäin vakavasti jonkinlaista riehaantumista. En tiedä ratkaiseeko se mitään, mutta ainakin J:n kanssa musta tuntui ehjältä ja rakastin sitä tunnetta kun joku oli lähellä. Joku, jolle mä kerroin kaiken mun päivästä ja jota kiinnosti olla mun kanssa. Paitsi sit ku ei kiinnostanu :D
Eilen koin taas yhden takaiskun. En näemmä koskaan opi, että nuorempiinsa ei kannata sekaantua - varsinkin jos ne on vastakkaista sukupuolta. Tai vaihtoehtoisesti ne tekee jotain muuta kun vuorotyötä! Koska syy, miksi nuorimies lopetti yhteydenpidon oli mun haave tehdä pelkkää yötyötä. On kuulemma tärkeetä köllöttää iltaisin vierekkäin. Blaablaa. Tekosyitä ja paskaa ja mitähän muuta. En silti kiistä etteikö tuntuis taas hetkellisesti pahalta. Tarpeeks pitkään kun kirjottelee jonkun kanssa tulee tyhjä olo kun yhtäkkiä ei olekaan ketään kelle kirjottaa tai kelle kertoa joku juttu. Ehkä mä pärjään. Aina näemmä jotenkin. Välillä tuntuu kun olisin joku helvetin torakka joka selviää mm. kaikesta. Paitsi elämästä.
Tällä kirjotuksella on yllättävän paljon pituutta vaikka pointtia ei ole yhtään. Tai on. Se, että mun on paha olla tällä hetkellä ja kaipaan mennyttä itseäni jonka kadotin kauan sitten. Ja että arvostan ihan helvetisti niitä ihmisiä, jotka jäi kaikesta huolimatta ja rakastaa mua tämmöisenä kun olen. Olette mun maailma. <3 En halua elää päivääkään ilman teitä. Mä en aina ole teidän ystävyyden ja rakkauden arvoinen, mutta aina silti yritän parhaani. Ja mä olen teitä varten. Aina ja mitä tahansa tarvitsettekin. Aikaa ja paikkaa katsomatta. Rakastan teitä niin paljon, että sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti