Helppo elämä - vai onko sittenkään?

Joo, ei ole saatanan mukavaa olla kuuluisa eikä ole yhteistä omaisuutta. En ole kuuluisa, enkä halua olla. Tällä hetkellä kuvailisin olevani angstinen taiteilijapaska. Sikäli tilanne on muuttunut viime kerrasta, että tiedän nyt että me ollaan R:n kanssa me. Välillä mä jopa uskon sen. Mun sydän sulaa aina, kun me puhutaan ja se nauraa mun jutuille ja sanoo, että mä oon niin ihanan sekasin. Ja sekaisin mä olenkin. Mä kuvittelen, miltä meidän lapset näyttäis ja äsken nettishoppailin jo hääpukuja... Ja mä TIEDÄN ettei toi ole todellinen, tai ainakaan se ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Me ollaan kohta kirjoteltu ja soiteltu kaks kuukautta. Eikä vieläkään nähty. Se sano, että kun me nähdään niin se haluaa, että lupaan olla loppuelämäni sen ja että se haluaa nopeesti naimisiin. Mä olen niin yrittänyt suojella itseäni mahdolliselta särkymiseltä ja se tasan tarkkaan on edessä koska olen ollut idiootti ja mennyt tykästymään tohon ihmiseen.

Hetken tuntu niin tolkuttoman hyvältä sanoa parille sällille jotka tyrkytti kaverinsa numeroa että emmä kiitos vaikka olis kuinka jumalattoman komee kolli niin mulla on kotona parempi. Niin mulla tavallaan onkin. Tavallaan. Se on luvannu mulle maat ja taivaat ja kuut ja tähdet ja you fuckin name it, mutta musta tuntuu etten mä saa niistä mitään. Mä en haluaisi menettää tota, mutta kaikista paras varmaan olis päästää irti. Mutta vittu kun mä en tahdo! Mä haluan katsoa tän pelin loppuun asti, koska mä en halua vanhana miettiä että entäs jos se oliskin ollut mun elämäni rakkaus.

Mä olen vähän rajottanut näitä säätöjäni. Notkun kyllä Suomi24 treffeillä etsimässä naista ja juttelen YHDEN miehen kanssa. Se on sanonut suoraa haluavansa vain seksiä (mutta jumaliste niitä mielikuvia mitä se syöttää mun päähäni..!) ja sitä mä voisinkin käydä hoitelemassa JOS en olis luvannu R:lle asioita. Helpoin olis vaan jättää kaikki säädöt ja sutinat ja sextalkit pois mutta kun mä en tahdo. Se buustaa niin hillittömästi mun itsetuntoa kun joku sanoo että haluaa mua ja kertoo yksityiskohtasesti mitä se haluais mulle tehdä. Ja silti samalla musta tuntuu niin väärältä tehdä niinkun mä teen. Ja tavallaan ei.

Kävin vaimon kanssa jokunen aika sitten baarissa. Tuli todistettua, että miehet on sikoja (meinasin joutua tappelemaan vaimon kunniasta ja itseasiassa kävin kyllä siihen jantteriin fyysisesti käsiks mutta en sentään lyönyt, vaikka olin siihen valmistautunut. Pointti. Musta tuntu niin hyvältä kun tanssittiin viimesiä hitaita ja vaimo paijas mun hiuksia ja suuteli mua. Ollaan sovittu R:n kanssa ettei se mitä puuhaan naisten kanssa ole pettämistä, miehiä ei saa olla (EIPÄ!). Mä lähes itkin kotiin ajaessa koska musta oli niin ihanaa ja outoa ja helpottavaa kun joku helli mua ja piti hyvänä ja mä tunsin itseni niin tärkeäksi ja rakastetuksi. Muutenhan mulla on se tilanne, ettei mua halaa tai ylipäätään koske kukaan. Jonkun työkaverin saan ehkä joskus huijattua mua halimaan jollain kuppasen huonolla tekosyyllä, mutta esimerkiksi mun vanhemmat ei koskaan halaa mua. Ja mä olen sentään ihminen joka pitää läheisyydestä ja haluaa tulla kosketuksi.

Ja sitten seuraa sarjassamme noloin paljastus ikinä. Olen löytänyt maailmasta täydellisen miehen. Se halvatun täydellinen ja ihana mies on Stefan Richter. Katsoin Subilta Top Chefin uusintoja ja jumalaare että se mies on KUUMA. Kuola valu suusta ja mahla jostain muualta ku kattelin sitä. OMG. Olen nolo. Eihän se olekaan mua kun pitkälti toistakymmentä vuotta vanhempi. Just täydellinen ;) Miten niin vanhemmat miehet on mun makuun? En ymmärrä. R on mua nuorempi ja en tiedä mitä mieltä siitä pitäis olla. Mun mielestä se on väärin ja pidän tota ihan kakarana. Niin se kyllä onkin. Silti ottasin Richterin koska vaan. Koska se on niin NAM.

Forever yours

Lupasin kirjoittaa, kun on ihan mitä tahansa kirjoitettavaa. Nyt haluan avautua - mutta en tasan tarkkaan kehtaa avautua kasvotusten kenellekkään. En tästä asiasta. Hävettää itseänikin niin suoraan sanottuna vitusti tämä mun toiminta. "Jos luvannut oot toiselle rakkautesi, niin mitä ihmettä teet sä minun vuoteessani?" Kuvaa aika hyvin mitä mulla on menossa. Joo, mä kysyin R:ltä, että meneekö se aikuisena mun kanssa naimisiin ja se lupas rakastaa mua koko loppuelämänsä. Käsitin sen puheista, että me ollaan oikeesti me. Näkemättä ja kokeilematta. Kyllä mäkin sitä kohtaan tunnen vaikka ja mitä, mutta vaikka sanon (jopa ääneen) rakastavani, niin sitä en kyllä tee. Siihen vaaditaan se näkeminen. Enkä tiedä, pystynkö rakastamaan sittenkään. Pystynkö enää ikinä?

Joka tapauksessa. Mulla on R:n lisäksi kolme muuta "lelua" joille lupaan yhtä ja toteutan toista. Yhden kanssa olen päässyt siihen pisteeseen, että meillä on seksitreffit sovittuna keskiviikolle. Nyt pitäis enää kerätä rohkeutta joko a) mennä TAI b) feidata. Ongelma tässä kaikessa on se, että kaiken sen syöpäpaskan jälkeen tunnen itseni saastuneeksi enkä halua, että kukaan koske mua sillä tavalla. Tavallaan kai pelkään, että kun leväytän letun levälleen niin se on ruma ja epähaluttava ja siitä näkee, että nyt on takana jotain rankkaa. Ja silti, mä haluan. Haluan niin paljon, että lantiolla tykyttää ja paikat valuu mahlaa. Koen jotenkin iljettäväksi sen, että tämä seksitreffijantteri pitää kiihottavana sitä, että hän sais olla eka joka panee mua pitkään aikaan. Sehän on sama kun neitsyttä panis! Likasta ja niin väärin. Toisaalta mä haluaisin, että R olis se eka kaiken tän jälkeen. Mutta kun se jätkä ei tee elettäkään, että nähtäis!

Mä tiedän, että mut tuomitaan tän blogin takia ja ymmärrän kyllä tasan tarkkaan miksi. Mä tuomitsen itse itseni myös. Vaikka mä tiedän, että en ole tilivelvollinen kenellekkään tekemisistäni, niin kyllä mä taidan R:lle olla. Me ei olla sovittu pettämisen rajoja, ehkä siksi että molemmat tietää ettei jää kiinni jos on jotain muita virityksiä. Tai sitten siksi, että luotetaan. Tai siis se luottaa, mulle on ihan yks hailee mitä se puuhailee. Se itse sanoi, että irtosuhteita riittäis mutta hän haluaa puolison. Ton näkönen jätkä ja ollu melkein kaks vuotta ilman seksiä. En osta tätä selitystä, terve mies ei pillusta kieltäydy kun sitä tyrkytetään. Mun pitäis kysyä siltä suoraa, että mikä tämä homma on. Mun pitäis osata elää ja olla kunnolla. Mutta mä en osaa. Mä en tiedä lasketaanko seksistä puhuminen pettämiseks... Mun pitäis oikeesti lyödä kortit pöytään ja kysyä tolta että ollaanko me vai eikö me olla vai mitä meidän välillä oikein on. Toisaalta mun järki sanoo, että koska pelissä on sana rakkaus niin me ollaan mutta kumpikaan ei osaa sanoa tarkkaa päivää koska tosta tuli mun ja musta sen. Jos jaksais selata koko keskustelun läpi niin sieltä varmaan löytyis joku vinkki.

Kuukausi sitten se laittoi mulle sen viestin. Mä olin sillon ollu viikon sinkkuna. Nyt mä en tiedä mitä mä tekisin jos nää viestit ja puhelut loppuis. Tai tiedän. Etsisin uuden. Mä toivon, ettei mun tarvitse enää ikinä etsiä ketään muuta. Että tää olis totta ja mä saisin rakastua rauhassa täysillä. Jollain todella hullulla ja fucked-up tavalla toivon, että me päädyttäis R:n kanssa naimisiin ja perheeksi. Tällä perseilyllä mä en ansaitsisi sitä. Mun käsitys romantiikasta on jokseenkin mielenkiintonen. Säikäytin R:n puolikuoliaaks kun vähää vaille 12 just ennen sen synttäripäivää sanoin sille, että kadun ihan hirvittävästi mitä aion tehdä ja sitten kun se muutaman kerran tenttas että mitä nyt niin läväytin sille sitten ruutuun tissikuvan ja siihen hyvän synttärin toivotukset. Huvittavinta tässä on se, että se sama tissikuva meni muuallekkin... Kyllä, olen ihan hirveä suttura. Enkä ymmärrä edes hävetä. Enkä häpeäkään niin kauan kun en mene sanoista tekoihin.