Yhdessä päivässä päästään näköjään tunneskaalasta toiseen lähes valon nopeudella. Mä yritin eilen kirjoittaa, miten valehtelin R:lle niin uskottavasti että hetken uskoin itsekin mitä sanoin. R kysyi missä mä näen itseni viiden vuoden päästä. Vastasin silmää räpäyttämättä että mä olen joko kuollut tai sitten mulla on elämässäni rakkaita riippakiviä, eli mies ja lapsia. Sitten R joutuikin muistuttamaan, että entäs jos niitä omia lapsia ei tule. R haluaa lapsia ja mun kanssa naimisiin. Me ei olla edes nähty kertaakaan.
Joka päivä se muistaa kertoa miten mä olen täydellinen sille ja se sanoo monta kertaa, että se rakastaa mua. Koko lause on kokenut hirvittävän inflaation. Ja mikä mä olen sanomaan, sanoinhan itsekin sen sille takaisin. Ihan tasan tarkkaan ja täysin tarkoittamatta mitä sanoin. Olen niin paska ihminen etten edes ansaitse tätä kaikkea. Roikun tässä mukana yhdestä ainoasta syystä. Mä saan joka kerta kun me puhutaan puhelimessa muutakin kun syvällisiä. Mä en ole koskaan ollut mihinkään niin koukussa kun siihen,kun toi tullessaan voihkii ja ääntelee ja viimeseks sanoo että kulta. Se osaa puhua mulle just niitä asioita mitkä saa mut lämpeemään ja mä joka solullani himoitsen tota. Mutta ei muuta.
Mä en edes erityisemmin tykkää siitä. Mä tykkään vaan tästä mitä se puhuu ja tekee mulle. Jopa mulla on sen verran älyä päässä, etten tykästy keneenkään jota en ole nähnyt. Ei sen todellakaan tarvii tietää mitä muuta mä sen selän takana puuhailen. Mä en ole luvannut sille suoranaisesti mitään eli en koe tekeväni mitään väärää. Ehkä sitten jos mennään sanoista tekoihin, mutta niin kauan kun mun parisuhdestatukseni on tyhjä tai siinä lukee sinkku, niin olen tilivelvollinen tekemisistäni vain itselleni ja omalle omalletunnolleni. Ja mulla on sellainen tunne, että tuo tekee ihan samaa. Vaikka se näyttää olevan facessa paikalla, niin se ei lue eikä vastaa mun viesteihin samantien. Mutta silti se pysyy aktiivisena koko ajan. Eikä se mua haittaa juurikaan, se muistaa riittävästi mun olemassaolon ja kertoo mulle just sen mitä haluan kuulla.
Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua.
Mä en ole tarpeeksi ehjä, että mulla olisi mitään oikeaa annettavaa. Mun sydämestä ei ole jäljellä enää kun riekaleet. Eli tavallaan mun oma rikkonaisuuteni suojelee mua mahdollisuudelta, että tästä R:n kanssa tulis jotakin. Olis vaan yksinkertaisempaa jos en olis yhtenä päivänä tästä kaikesta yhtä mieltä ja toisena toista. Ja kaikki mun fiilikset korreloi sen kanssa, mitä me ollaan puhuttu puhelimessa - olenko mä kuullut sitä kultaa vai en. Tänään en ole, sen sijaan olen kuullut niin paljon kaikkea syvällistä että kaipaan sille vastapainoa.
Mä toivon kahta asiaa. Joko mä toivon että R löytää tän mun blogin ja tunnistaa itsensä ja tajuaa missä mennään TAI mä itse tajuan etten kuitenkaan halua menettää R:ää vaan saatan jopa joskus oikeasti haluta olla sen kanssa. En pidä kumpaakaan järin todennäköisenä vaihtoehtona.
Bloggaamiseen tulee nyt pieni, pakollinen katko koska mulla ei ole mitään kerrottavaa enempää tällä hetkellä. Tulen kertomaan kun on kerrottavaa. Ihan mitä tahansa kerrottavaa.
torstai 26. maaliskuuta 2015
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Vois tehdä hyvää saada välillä turpaan...
Näin taas ajattelin tänään. Ajattelin niin monia asioita tänään. Ajattelin, miten montaa ihmistä elämässäni rakastan ja kuinka kykenemätön olen sen niille sanomaan. Vaikka haluaisin, niin en saa suustani niitä kolmea sanaa. Saan sanottua kyllä, miten paljon välitän ja miten tärkeitä kyseiset ihmiset ovat mutta en saa sanottua sitä hirveää r-alkuista sanaa joka on pilannut mun elämän. Saan toki sen kirjoitettua, mutta se ei ole sama asia. Ihmiset raiskaa sitä sanaa jo ihan riittämiin ja hokee sitä tarkoittamatta. Mä en tahdo rakastaa enää.
Mä olen pohdiskellut monia asioita tän päivän aikana koska mulla on ollut aikaa. Elän siis itse yhä tiistaita, koska en ole mennyt vielä nukkumaan. Sanon vaan selkeyttääkseni asioita.
Mä en kovin usein jää sanattomaksi ja harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon ja jaan itsestäni ihmisille, koska en halua antaa aseita joilla mua voi satuttaa. Nyt olen tavannut ihmisen, joka näkee mun läpi - tai sitten se vaan latelee lonkalta jotain haikulia ja siitä noin 110% osuu. Mä kuuntelin suu auki, miten mua mindfuckattiin toiselta puolelta maata. Miten ihminen, joka ei ole koskaan tavannut mua puhuu musta kuin mä olisin tuntenut sen aina. Se ihminen aisti mun kivun ja kaiken sen patoutuneen pahan olon jota mä olen vuosien varrella kerryttänyt. Se tunsi mut paremmin kuin mä itse.
Mä huomaan muuttuvani hiljaa vähän joka päivä. Mä en muutu sellaiseksi, joka musta piti tulla vaan musta tulee joku ihan muu. Mä en edes pidä tästä uudesta ihmisestä joka musta on tulossa! Kaikki siksi, että R tekee musta tämmöisen. Mä hymyilen ja näen hyvää kaikissa, haluan luottaa ja luoda uutta. Se just on se ongelma. Mitä enemmän mä luotan muihin kuin itseeni ja niihin jotka luen lähipiiriini, sitä enemmän annan niitä aseita mun satuttamiseen. Toissapäivänä olin vielä sitä mieltä, etten ole emotionaalisella tasolla mukana missään näistä jutuista. Tänään en ole enää yhtään samaa mieltä. Mun on niin vaikea uskoa, että joku haluaa mut ja ennen kaikkea mua. Että joku sanoo mua kauniiks ilman taka-ajatuksia.
Ja sitten itse otsikkoon. Mä kaipaan joka solullani fyysistä kipua. Jotakin sellasta mikä herättää mut ja kertoo että mä olen tässä ja tää kaikki tapahtuu oikeasti, että mun elämä on tässä ja nyt. Ja toisaalta mä kaipaan sitä kipua, että mä tiedän eläväni. On niin helvetin ristiriitaista miettiä, että nyt kun olen turta ja tunnen hyvin vähän jos ollenkaan mitään niin koen että kun tunsin pelkkää kipua, olin enemmän elossa kun ikinä aikasemmin. Olipa ristiriitainen ja äärimmäisen huonosti muotoiltu lause. Yritetään uudestaan. Eli sillon kun olin niin rikki, että tunsin pelkkää tuskaa olin elossa. Mä tunsin joka solulla olevani elossa ja taistelevani selviytymiseni puolesta. Nyt kun mä olen turta, mä elän sumussa. Tunnen joskus hyvin pieniä pilkahduksia jostakin joka muistuttaa taas jostakin. Mä haluan, että mua sattuu. Mä haluan, että mua satutetaan. Ja niin mua vielä satutetaankin. Ja rakastetaan. Vielä joskus joku rakastaa mut ehjäksi. Hetkittäin mä jaksan jopa uskoa siihen. Yhtä paljon kun tunsin helpotusta sanoessani, ettei mulla ole aikomustakaan elää seuraaviin synttäreihin kun tulee pyöreitä täyteen. Siihen on muutama vuosi aikaa. Ehdin muuttaa vielä mieltäni. Monesti.
Mä olen pohdiskellut monia asioita tän päivän aikana koska mulla on ollut aikaa. Elän siis itse yhä tiistaita, koska en ole mennyt vielä nukkumaan. Sanon vaan selkeyttääkseni asioita.
Mä en kovin usein jää sanattomaksi ja harkitsen hyvin tarkkaan mitä sanon ja jaan itsestäni ihmisille, koska en halua antaa aseita joilla mua voi satuttaa. Nyt olen tavannut ihmisen, joka näkee mun läpi - tai sitten se vaan latelee lonkalta jotain haikulia ja siitä noin 110% osuu. Mä kuuntelin suu auki, miten mua mindfuckattiin toiselta puolelta maata. Miten ihminen, joka ei ole koskaan tavannut mua puhuu musta kuin mä olisin tuntenut sen aina. Se ihminen aisti mun kivun ja kaiken sen patoutuneen pahan olon jota mä olen vuosien varrella kerryttänyt. Se tunsi mut paremmin kuin mä itse.
Mä huomaan muuttuvani hiljaa vähän joka päivä. Mä en muutu sellaiseksi, joka musta piti tulla vaan musta tulee joku ihan muu. Mä en edes pidä tästä uudesta ihmisestä joka musta on tulossa! Kaikki siksi, että R tekee musta tämmöisen. Mä hymyilen ja näen hyvää kaikissa, haluan luottaa ja luoda uutta. Se just on se ongelma. Mitä enemmän mä luotan muihin kuin itseeni ja niihin jotka luen lähipiiriini, sitä enemmän annan niitä aseita mun satuttamiseen. Toissapäivänä olin vielä sitä mieltä, etten ole emotionaalisella tasolla mukana missään näistä jutuista. Tänään en ole enää yhtään samaa mieltä. Mun on niin vaikea uskoa, että joku haluaa mut ja ennen kaikkea mua. Että joku sanoo mua kauniiks ilman taka-ajatuksia.
Ja sitten itse otsikkoon. Mä kaipaan joka solullani fyysistä kipua. Jotakin sellasta mikä herättää mut ja kertoo että mä olen tässä ja tää kaikki tapahtuu oikeasti, että mun elämä on tässä ja nyt. Ja toisaalta mä kaipaan sitä kipua, että mä tiedän eläväni. On niin helvetin ristiriitaista miettiä, että nyt kun olen turta ja tunnen hyvin vähän jos ollenkaan mitään niin koen että kun tunsin pelkkää kipua, olin enemmän elossa kun ikinä aikasemmin. Olipa ristiriitainen ja äärimmäisen huonosti muotoiltu lause. Yritetään uudestaan. Eli sillon kun olin niin rikki, että tunsin pelkkää tuskaa olin elossa. Mä tunsin joka solulla olevani elossa ja taistelevani selviytymiseni puolesta. Nyt kun mä olen turta, mä elän sumussa. Tunnen joskus hyvin pieniä pilkahduksia jostakin joka muistuttaa taas jostakin. Mä haluan, että mua sattuu. Mä haluan, että mua satutetaan. Ja niin mua vielä satutetaankin. Ja rakastetaan. Vielä joskus joku rakastaa mut ehjäksi. Hetkittäin mä jaksan jopa uskoa siihen. Yhtä paljon kun tunsin helpotusta sanoessani, ettei mulla ole aikomustakaan elää seuraaviin synttäreihin kun tulee pyöreitä täyteen. Siihen on muutama vuosi aikaa. Ehdin muuttaa vielä mieltäni. Monesti.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Olenkohan seonnut...
En oikein enää tiedä kuinka päin olla. Haluaisin uskoa, että tuo nuorempi jantteri on se kuka se sanoo olevansa, mutta mulla on erittäin vahva tunne ettei se ole. En osaa selittää, mutta jotenkin on yhtä aikaa ihanaa ja helvetin karmivaa että näkemättä ja kahden puhelun jälkeen se sanoo rakastavansa. Joo, kyllä, jos olisin fiksu niin olisin jo juossut karkuun... Mutta jollain tapaa oon koukussa sen viesteihin ja puheluihin ja ääneen ja siihen mitä se tekee mulle. Eilen kokeilin arvalla lisätä sen facekaveriksi, jotenkin päässäni mietin että sillä on jotain salattavaa jos se ei hyväksy. Hyväksyihän se. Mutta en näe sen kavereita enkä juuri mitään tietoja. Väkisinkin tulee mieleen, että onko sillä sittenkin jotain salattavaa.
Noh, olen saanut sen verran sydäntäni rauhoittumaan, että tiedän etten ole tässä mukana samalla tasolla kun tuntuu, että toi poitsu on. Se pystyy ääni värähtämättä sanomaan, että rakastaa ja että mä olen parasta mitä sille on koskaan tapahtunut, että mä olen täydellinen sille. Ja musta tuntuu jotenkin... karmivalta. Pitäis taas luottaa intuitioon, mutta riittänee tällä erää että en tee mitään typerää kuten kerro itsestäni liikoja tai lähettele mitään arveluttavaa...
Näitä asioitahan on äärettömän hyvä kelata aamuyöllä viiden aikaan :D
Perspektiivi on ainakin perin juurin jännä. En tiedä kumpi on hitaalla, minä vai mun ajatukset. Tuntuu, että kun toinen lähtee liikkeelle niin toinen vaan möllöttää tyhmänä että "täh??".
Ilmiselvästi oli kolossaalinen virhe olla nukkumatta vielä paria tuntia ennen töihin lähtöä... Onneks on sitten tää päivä aikaa nukkua ja huomenna myös.
Mä lueskelin viime yönä noita vanhoja blogikirjotuksia ja on erittäin huolestuttavaa, etten mä muista yhtään nimeltä tai muutenkaan että kenestä ne kirjotukset on! Yritin miettiä, että ketä mä olen tapaillut tai kenestä ollut kiinnostunut ja en vaan yksinkertaisesti muista. Mä alan kallistua vahvasti sille linjalle, että mun pitäis alkaa kirjoittaa muistiin näitä tyyppejä johonkin pinkkiin ja pörröiseen vihkoon pinkillä pörrökynällä. Työkaveri sano just että tällä mun otannalla sais hyvän kirjan täynnä varottavia esimerkkejä siitä miten EI löydä täydellistä puolisoa. Mun polulle on sattunut lähestulkoon kaikki mahdollinen ja välillä mahdotonkin. Ainoa, mihin mun toiminta on pyrkinyt on rakkaus. Ehdoton rakkaus. Se tunne, kun olet alasti toisen edessä ja se toinen haluaa sua ja hyväksyy sut just sellasena raajarikkona, haavoitettuna ihmisperseenä kun sä syvimmällä sisimmässäsi olet... Ei sille ole sanoja. Se on sitä rakkautta, mistä mä voin vaan haaveilla.
"Me koidumme vielä toistemme kuolemaksi. // I'll be the death of you and you'll be the death of me."
Noh, olen saanut sen verran sydäntäni rauhoittumaan, että tiedän etten ole tässä mukana samalla tasolla kun tuntuu, että toi poitsu on. Se pystyy ääni värähtämättä sanomaan, että rakastaa ja että mä olen parasta mitä sille on koskaan tapahtunut, että mä olen täydellinen sille. Ja musta tuntuu jotenkin... karmivalta. Pitäis taas luottaa intuitioon, mutta riittänee tällä erää että en tee mitään typerää kuten kerro itsestäni liikoja tai lähettele mitään arveluttavaa...
Näitä asioitahan on äärettömän hyvä kelata aamuyöllä viiden aikaan :D
Perspektiivi on ainakin perin juurin jännä. En tiedä kumpi on hitaalla, minä vai mun ajatukset. Tuntuu, että kun toinen lähtee liikkeelle niin toinen vaan möllöttää tyhmänä että "täh??".
Ilmiselvästi oli kolossaalinen virhe olla nukkumatta vielä paria tuntia ennen töihin lähtöä... Onneks on sitten tää päivä aikaa nukkua ja huomenna myös.
Mä lueskelin viime yönä noita vanhoja blogikirjotuksia ja on erittäin huolestuttavaa, etten mä muista yhtään nimeltä tai muutenkaan että kenestä ne kirjotukset on! Yritin miettiä, että ketä mä olen tapaillut tai kenestä ollut kiinnostunut ja en vaan yksinkertaisesti muista. Mä alan kallistua vahvasti sille linjalle, että mun pitäis alkaa kirjoittaa muistiin näitä tyyppejä johonkin pinkkiin ja pörröiseen vihkoon pinkillä pörrökynällä. Työkaveri sano just että tällä mun otannalla sais hyvän kirjan täynnä varottavia esimerkkejä siitä miten EI löydä täydellistä puolisoa. Mun polulle on sattunut lähestulkoon kaikki mahdollinen ja välillä mahdotonkin. Ainoa, mihin mun toiminta on pyrkinyt on rakkaus. Ehdoton rakkaus. Se tunne, kun olet alasti toisen edessä ja se toinen haluaa sua ja hyväksyy sut just sellasena raajarikkona, haavoitettuna ihmisperseenä kun sä syvimmällä sisimmässäsi olet... Ei sille ole sanoja. Se on sitä rakkautta, mistä mä voin vaan haaveilla.
"Me koidumme vielä toistemme kuolemaksi. // I'll be the death of you and you'll be the death of me."
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Yli vuosi edellisestä
Edellisestä postauksesta on kulunut yli vuosi. Ei se tunnu niin pitkältä ajalta. Multa on kyselty, minne mä olen kadonnut, miksi mä en kirjoita, eikö ole mitään kerrottavaa... Mulla on ollut henkisesti niin rankka vuosi, etten ole jaksanut edes ajatella koko blogia ja sen kirjoittamista.Tää on ollut yhtä henkistä hullunmyllyä enkä edes muista kaikkea.
Pikainen tilannekatsaus lienee paikallaan. Lähinnä parisuhderintamalla, koska olen hölmöillyt ja törppöillyt oikein huolella.
Elokuusta syyskuulle seurustelin naisen kanssa. Elämäni ahdistavin kokemus. Akka oli hullu, läheisriippuvainen ja elämäntyyli muutenkin täysin holtiton. En kestänyt, meinasin säälistä jäädä siihen paskaan kun kuvittelin että en ansaitse parempaa. Onneksi tuo älysi mut kenkiä pihalle niin pääsin siitäkin. Enää ei tarvitse jossitella.
Ja sitten tämän vuoden alussa kolahti ja kovaa. Mieheen. Itseäni yli 10v vanhempaan. Jollain tasolla saatoin rakastuakin. Kaikki oli niin helppoa, niin luontevaa ja silti niin vaikeaa. Se toinen oli kun tehty mulle, kun olisin tuntenu sen aina. Ja miten vähän mä sitten loppujen lopuksi tiesinkään... Me oltiin yhdessä vajaa kuukausi. Me ei harrastettu seksiä kertaakaan, ja tällä kertaa kyse EI ollut siitä etten mä olis halunnut. Jumaliste, että mä halusin. Mutta ei. Sitten putos pommi ja mut jätettiin. Murruin täysin, tosin taisin olla kyllä viihteellä jo tiistaina kun ero tuli maanantaina. Mun itsetunto meni täysin rusinaksi siinä vaiheessa kun mä tein aloitteen seksiin ja mut torjuttiin.
Mä olen nyt sitten yrittänyt tässä harrastaa jotakin markkina-arvon mittausta. Kun ei yhdelle kelvannut, niin kelpaisko jollekulle muulle. Mutta ongelma on se, etten mä halua vaan kelvata. Ja sen takia mä nyt sitten olen ajautunut tilanteeseen joka ei ole mulle edes erityisen vastenmielinen - nyt olis sutinaa joka sormelle. On miestä ja naista ja monia erilaisia. Kerrankin mä en ajattele miltä niistä tuntuu vaan miltä musta tuntuu, mitä mä haluan.
Oon löytänyt ystävän joka on tehnyt, ja joutuu vielä tekemään, valtavan työn mun korjaamisessa. Mulla ei ole ikinä ollut näin ehjä olo. Ja silti olen niin rikki. Fifty shades of fucked up, kuten leffassa asia muotoiltiin. Pitää ensin särkyä, että voidaan korjata. Mä olen huomannut, että mulla on ollut mielenkiintoisia selviytymistapoja ja olen antanut täysin vääriä signaaleja tiedostamattani. Olen ryssinyt monta lupaavaa juttua vain olemalla minä olematta kuitenkaan minä. Musta on paistanut kilometrien päähän heikkous ja se, että mua voi satuttaa. Oon ollu helppo tunteiden likasanko, heittopussi ja hyväksikäytettävä hölmö. Mä tiedän sen nyt. Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan. Nyt asiat muuttuu. Nyt mä muutun. On helpottavaa tietää, että on joku joka välittää musta niin paljon että haluaa rakastaa mut ehjäksi - korjata sen mitä muut on rikkoneet. Sellainen ystävä on painonsa arvoinen kultaa, ja se ystävä tietää sen. Kukaan muu ei ole saanut mua koskaan edes harkitsemaan keskusteluapua liittyen mun tuntemuksiin tosta syövästä ja sen jättämistä traumoista.
Suoritin pikaista laskutoimitusta. Mulla on tällä hetkellä kierroksessa kuusi ihmistä. Pari pudotin pois jo ja parin kanssa kävin kerran ulkona ja that's it. Nyt pysähdyin miettimään, meneekö mulla hieman liian lujaa. Kaks olis potentiaalista enempään kun vaan hauskanpitoon. Toinen on pari vuotta nuorempi sälli, jonka kanssa puhuin neljä tuntia puhelimessa viime yönä, asuu vähän kauempana ja toinen on pari vuotta vanhempi, muutti just pk-seudulle. Mä en tiedä tuleeko kummastakaan tai ylipäätään näistä mistään mitään, mutta ainakin mulla on helkkarin hauskaa :D
"It's my way or the highway."
"Don't hate the player - hate the game."
"Take what you can, give nothing back."
Pikainen tilannekatsaus lienee paikallaan. Lähinnä parisuhderintamalla, koska olen hölmöillyt ja törppöillyt oikein huolella.
Elokuusta syyskuulle seurustelin naisen kanssa. Elämäni ahdistavin kokemus. Akka oli hullu, läheisriippuvainen ja elämäntyyli muutenkin täysin holtiton. En kestänyt, meinasin säälistä jäädä siihen paskaan kun kuvittelin että en ansaitse parempaa. Onneksi tuo älysi mut kenkiä pihalle niin pääsin siitäkin. Enää ei tarvitse jossitella.
Ja sitten tämän vuoden alussa kolahti ja kovaa. Mieheen. Itseäni yli 10v vanhempaan. Jollain tasolla saatoin rakastuakin. Kaikki oli niin helppoa, niin luontevaa ja silti niin vaikeaa. Se toinen oli kun tehty mulle, kun olisin tuntenu sen aina. Ja miten vähän mä sitten loppujen lopuksi tiesinkään... Me oltiin yhdessä vajaa kuukausi. Me ei harrastettu seksiä kertaakaan, ja tällä kertaa kyse EI ollut siitä etten mä olis halunnut. Jumaliste, että mä halusin. Mutta ei. Sitten putos pommi ja mut jätettiin. Murruin täysin, tosin taisin olla kyllä viihteellä jo tiistaina kun ero tuli maanantaina. Mun itsetunto meni täysin rusinaksi siinä vaiheessa kun mä tein aloitteen seksiin ja mut torjuttiin.
Mä olen nyt sitten yrittänyt tässä harrastaa jotakin markkina-arvon mittausta. Kun ei yhdelle kelvannut, niin kelpaisko jollekulle muulle. Mutta ongelma on se, etten mä halua vaan kelvata. Ja sen takia mä nyt sitten olen ajautunut tilanteeseen joka ei ole mulle edes erityisen vastenmielinen - nyt olis sutinaa joka sormelle. On miestä ja naista ja monia erilaisia. Kerrankin mä en ajattele miltä niistä tuntuu vaan miltä musta tuntuu, mitä mä haluan.
Oon löytänyt ystävän joka on tehnyt, ja joutuu vielä tekemään, valtavan työn mun korjaamisessa. Mulla ei ole ikinä ollut näin ehjä olo. Ja silti olen niin rikki. Fifty shades of fucked up, kuten leffassa asia muotoiltiin. Pitää ensin särkyä, että voidaan korjata. Mä olen huomannut, että mulla on ollut mielenkiintoisia selviytymistapoja ja olen antanut täysin vääriä signaaleja tiedostamattani. Olen ryssinyt monta lupaavaa juttua vain olemalla minä olematta kuitenkaan minä. Musta on paistanut kilometrien päähän heikkous ja se, että mua voi satuttaa. Oon ollu helppo tunteiden likasanko, heittopussi ja hyväksikäytettävä hölmö. Mä tiedän sen nyt. Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan. Nyt asiat muuttuu. Nyt mä muutun. On helpottavaa tietää, että on joku joka välittää musta niin paljon että haluaa rakastaa mut ehjäksi - korjata sen mitä muut on rikkoneet. Sellainen ystävä on painonsa arvoinen kultaa, ja se ystävä tietää sen. Kukaan muu ei ole saanut mua koskaan edes harkitsemaan keskusteluapua liittyen mun tuntemuksiin tosta syövästä ja sen jättämistä traumoista.
Suoritin pikaista laskutoimitusta. Mulla on tällä hetkellä kierroksessa kuusi ihmistä. Pari pudotin pois jo ja parin kanssa kävin kerran ulkona ja that's it. Nyt pysähdyin miettimään, meneekö mulla hieman liian lujaa. Kaks olis potentiaalista enempään kun vaan hauskanpitoon. Toinen on pari vuotta nuorempi sälli, jonka kanssa puhuin neljä tuntia puhelimessa viime yönä, asuu vähän kauempana ja toinen on pari vuotta vanhempi, muutti just pk-seudulle. Mä en tiedä tuleeko kummastakaan tai ylipäätään näistä mistään mitään, mutta ainakin mulla on helkkarin hauskaa :D
"It's my way or the highway."
"Don't hate the player - hate the game."
"Take what you can, give nothing back."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)