Ja olen sieltä vasta puolimatkassa takaisin. Olen elänyt, nähnyt, kokenut sen jota en toivoisi kenellekään. Luulin menettäneeni jotain, joka tekee minusta minut. 10 päivää olin epätoivoinen, itkuinen, en nukkunut enkä kyennyt käsittämään tapahtunutta. Rakkaani oli kuollut. 7.3 rakas tassusankarini karkasi lenkillä, ei tullut kotiin, haukkui pitkälle yöhön. Metsästä sitä ei löytänyt, ei erottanut mistä suunnasta haukku tuli. Epätoivo oli lannistava. Yöllä oli -30 astetta, en uskonut mitenkään että se olisi voinut selvitä.
Viikonlopun aikana itkettiin, etsittiin, muisteltiin ja annettiin lupauksia. Oltiin perhe, sanottiin että rakastettiin ja pidettiin lähellä. Oli helpottavaa jakaa kipu jonkun kanssa. Sairasloma oli pakollinen, neljä yötä nukkumatta ei ole hyvä kenellekään. Nukahtamislääke auttoi ja elämänlaatu parani, ikävä ei loppunut. Pienetkin asiat itkettivät. Joku biisikin saattoi sanoineen laukaista hysteerisen itkukohtauksen. Mielikuva hihnaansa kuristuneesta, jäätyneestä tassusankarista särki sydäntä.
Haettiin toinen tassusankari yksinjääneen kaveriksi. Kissanpennun laskettu aikakin läheni. Kaksi tyttötassusankaria talossa, hetken oli helppoa. Ei kuitenkaan uusi tulokas korvannut kadonnutta. Puhuttiin, että keväällä etsitään panta ja hihna ja pidetään hautajaiset. Etsittiin yhä, vaikkei jälkiä ollutkaan eikä haukkua kuulunut. Kuulin haukun unissani, välillä kuulen sen edelleen. Lauantaina syntyivät kissanpennut. Kaksi mustaraidallista, yksi harmaaraidallinen ja yksi kokonaan harmaa. Sukupuolista en osaa vielä sanoa. Yhden ehkä otan itselleni.
Tuli sunnuntai. Surkeissa tunnelmissa laiteltiin ruokaa. Ikävä oli kova edelleen, kukaan ei enää uskonut ihmeeseen. Ja silti, ihme tapahtui. En katsonut tarkkaa kellonaikaa, mutta neljän aikaan iltapäivällä olin harjaamassa uuden tassusankarin turkkia ja kuulin huudon joka pysäytti sydämeni: "PATE TULI KOTIIN!" En ollut uskoa todeksi. Kymmenen päivän helvetti, kipu, menetyksen tuska. Ja silti, koko ajan jossakin sydämeni sopukassa olin tiennyt ettei se ollut kuollut. Ei se voinut olla. Ja Pate tuli kotiin. Kymmenen päivää se oli kadoksissa, kaulassa oli yhä pätkä hihnaa jonka se oli purrut poikki. En vieläkään ymmärrä missä se on yönsä viettänyt, haluan uskoa että sen pelasti ylimääräinen läski jota sillä kadotessaan oli. Nyt se on laiha. Niin laiha. Riutunut. En tiedä saiko se kymmenen päivän aikana syödäkseen mitään. Muistuttaa sitä, mitä se oli joskus pentuna. Panta on kymmenen senttiä ainakin liian iso. Ja silti, mikään ei voita sitä tunnetta kun sain tassusankarini takaisin ja nukuin ensimmäisen yön sen vieressä. Valitsi nukkumapaikkansa itse, mun vierestä. Tiukasti kyljessä kiinni. En häätänyt pois, pidin lähellä. En uskonut todeksi. En usko vieläkään.
Kävin siis kymmenen päivän aikana helvetissä. Ja onnistuin selviytymään perjantaina työhaastattelusta sillä menestyksellä, että olisin saanut sen työpaikan. Itse en muista siitä mitään muuta kuin sen, että skarppasin itseäni parkkipaikalla kymmenen minuuttia. Keskiviikkona tuli puhelu, olin saanut toisen hakemani paikan. Hetki oli hieno kun tajusin, että voin valita mihin suuntaan haluan elämäni ohjata. Nyt toivon, että valitsin oikein. Olisin halunnut siinä hetkessä jakaa asian tärkeimmän, eli kadoksissa olleen tassusankarin kanssa. En voinut. Nyt voin jakaa jännityksen uudesta työpaikasta monen tassusankarin kanssa. Toinen päivä alkaa uudessa paikassa. Irtisanouduin perjantaina ennen tassusankarin paluuta. Nyt on jäljellä enää kolme työpäivää. Haikeus on se tunne, joka ei ole päällimmäisenä mielessäni. Helpotus, sitä tunnen eniten.
Näin kuukausi sitten unta, että synnytin. Unessa oli mukana työkavereitani. Yhdistin unen siihen, että kohtalo halusi ohjata suuntaani. Luvassa oli jotain uutta. Näin työpaikkailmoituksen, johon vastasin epäröimättä. Pääsin unelmatyöpaikkaani. Sain koirani takaisin. Uskon taas ihmeisiin. Uskon ihmeisiin!
