Yhdessä päivässä päästään näköjään tunneskaalasta toiseen lähes valon nopeudella. Mä yritin eilen kirjoittaa, miten valehtelin R:lle niin uskottavasti että hetken uskoin itsekin mitä sanoin. R kysyi missä mä näen itseni viiden vuoden päästä. Vastasin silmää räpäyttämättä että mä olen joko kuollut tai sitten mulla on elämässäni rakkaita riippakiviä, eli mies ja lapsia. Sitten R joutuikin muistuttamaan, että entäs jos niitä omia lapsia ei tule. R haluaa lapsia ja mun kanssa naimisiin. Me ei olla edes nähty kertaakaan.
Joka päivä se muistaa kertoa miten mä olen täydellinen sille ja se sanoo monta kertaa, että se rakastaa mua. Koko lause on kokenut hirvittävän inflaation. Ja mikä mä olen sanomaan, sanoinhan itsekin sen sille takaisin. Ihan tasan tarkkaan ja täysin tarkoittamatta mitä sanoin. Olen niin paska ihminen etten edes ansaitse tätä kaikkea. Roikun tässä mukana yhdestä ainoasta syystä. Mä saan joka kerta kun me puhutaan puhelimessa muutakin kun syvällisiä. Mä en ole koskaan ollut mihinkään niin koukussa kun siihen,kun toi tullessaan voihkii ja ääntelee ja viimeseks sanoo että kulta. Se osaa puhua mulle just niitä asioita mitkä saa mut lämpeemään ja mä joka solullani himoitsen tota. Mutta ei muuta.
Mä en edes erityisemmin tykkää siitä. Mä tykkään vaan tästä mitä se puhuu ja tekee mulle. Jopa mulla on sen verran älyä päässä, etten tykästy keneenkään jota en ole nähnyt. Ei sen todellakaan tarvii tietää mitä muuta mä sen selän takana puuhailen. Mä en ole luvannut sille suoranaisesti mitään eli en koe tekeväni mitään väärää. Ehkä sitten jos mennään sanoista tekoihin, mutta niin kauan kun mun parisuhdestatukseni on tyhjä tai siinä lukee sinkku, niin olen tilivelvollinen tekemisistäni vain itselleni ja omalle omalletunnolleni. Ja mulla on sellainen tunne, että tuo tekee ihan samaa. Vaikka se näyttää olevan facessa paikalla, niin se ei lue eikä vastaa mun viesteihin samantien. Mutta silti se pysyy aktiivisena koko ajan. Eikä se mua haittaa juurikaan, se muistaa riittävästi mun olemassaolon ja kertoo mulle just sen mitä haluan kuulla.
Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua.
Mä en ole tarpeeksi ehjä, että mulla olisi mitään oikeaa annettavaa. Mun sydämestä ei ole jäljellä enää kun riekaleet. Eli tavallaan mun oma rikkonaisuuteni suojelee mua mahdollisuudelta, että tästä R:n kanssa tulis jotakin. Olis vaan yksinkertaisempaa jos en olis yhtenä päivänä tästä kaikesta yhtä mieltä ja toisena toista. Ja kaikki mun fiilikset korreloi sen kanssa, mitä me ollaan puhuttu puhelimessa - olenko mä kuullut sitä kultaa vai en. Tänään en ole, sen sijaan olen kuullut niin paljon kaikkea syvällistä että kaipaan sille vastapainoa.
Mä toivon kahta asiaa. Joko mä toivon että R löytää tän mun blogin ja tunnistaa itsensä ja tajuaa missä mennään TAI mä itse tajuan etten kuitenkaan halua menettää R:ää vaan saatan jopa joskus oikeasti haluta olla sen kanssa. En pidä kumpaakaan järin todennäköisenä vaihtoehtona.
Bloggaamiseen tulee nyt pieni, pakollinen katko koska mulla ei ole mitään kerrottavaa enempää tällä hetkellä. Tulen kertomaan kun on kerrottavaa. Ihan mitä tahansa kerrottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti