En osaa käsitellä enää ihmisiä enkä ymmärrä selkeitä vihjauksia, ja sitten loukkaannun kun sanotaankin liian suoraa. Tästä hyvä esimerkki: Kolmisen viikkoa sitten yks frendi toi työkaverinsa / frendinsä tähän mun työpaikalle käymään, ja se oli menoa. Olin niin lämässä ettei tosikaan. Se pyysi mut facekaveriksi ennenku oli ees ulkona pääovesta. Juteltiin monta yötä putkeen ja kaikkea, mulla oli siitä tosi hyvä fiilis kun se rupes nillittämään ettei hän kelpaa kellekään (olis taas pitäny alkaa summerit huutaa kuupassa niin kovaa että...!) ja jotenkin mä yritin omalla tosi kömpelöllä tavalla tuoda ilmi kiinnostustani. Se ei tuntunut ottavan tosissaan mitään mun flirttejä tai yrityksiä ja sitten homma kusahti tyystin viikko sitten sunnuntaina aamulla ennen kuutta. Tyyppi sai pienen painostuksen jälkeen kakistettua että hänestä tuntuu, ettei nyt "jaksais" mitään parisuhdetta. Ja mullahan hirtti kiinni about samantien. Kuittasin vaan viestiin että ok enkä jutellu enää mitään.
Siitä on nyt viikko eikä oo tullu mitään viestiä, eli käsitin ettei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa enää joten poistin tyypin facesta. Ärsyttävää kun vaikka ei puhu mitään niin tykkää kaikesta mitä julkaisen, ihan kun sörkkis jollain hiilihangolla että täällä mä oon. Pelkkä nimen näkeminenkin vituttaa. Ja vihlasee jostain syvältä.
MUTTA.
Jos haetaan jotain positiivista, niinku me tykätään aina olla tekemättä, niin enpähän syyllistynyt mihinkään epäasialliseen käytökseen! Ja toisekseen, muisti alkaa pelittää paremmin. Ja ajatus pysyy kasassa. Ja ruhjeet paranee, uskallan mennä torstaina kampaajalle hakemaan vähän uutta ilmettä.
Musta on tullut hirveän surullinen ja alakuloinen viime aikoina. Kaikki vastoinkäymiset tuntuu pieneltä kuolemalta ja energiatasot on tosi matalalla. Tuntuu, etten ikinä saa nukkua tarpeeks. Mua itkettää ihan tyhmät asiat, ja nyt lähestyvä ikävän asian vuosipäivä sai mut viimeksi tänään vollottamaan työmatkalla. En kestä kun facesta lävähtää niitä muistoja... Muistan ne fiilikset joita elin pari vuotta sitten näihin aikoihin. Epätoivoa ja tunne siitä, etten riitä enkä voi auttaa. En halua enää ikinä kokea sellaista.
Jokaisessa ihmisessä on sisään rakennettu tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mä kuulun ilmiselvästi niihin ihmisiin, joilla kyseinen tarve on erityisen vahva. Mun tunne-elämä on yhtä vuoristorataa. Sitä on sivusta takuulla ärsyttävää seurata, mutta niin sitä on kuulkaas ärsyttävää elääkin. Mä rukoilin taas työmatkalla että voisin vaan kääntää sydämeni off-asentoon ja olla tyytyväinen vaikka pidempään kun ihan vartin. Muhun pätee hyvin sanonta "älä huoli, kyllä se siitä vielä vituiks menee!" Aina menee, eihän siihen paljoa edes tarvita.
Musta alkaa tuntua siltä, että oon taas menossa rytinällä pohjalle. Ajatukset oli taas sen suuntaisia. En voi edes pistää väsymyksen piikkiin. Olen toki väsynyt, mutta se on henkistä väsymystä. Väsymystä elämään.
Ja oon tulossa kipeäksi.
Ennen oli helppoa leikitellä ajatuksella, että mitä jos tänään on se päivä kun annan periksi. Luovutan vaan ja lakkaan olemasta. Se olis pitäny tehdä niin paljon aikaisemmin. Tai onnistua. Nyt sekään ei enää ole vaihtoehto.
Kaipaan sitä, että mulla oli ympärillä ihmisiä joille sain jauhaa samaa asiaa niin kauan ettei se satuttanut mua enää. Tai kun maailmaan mahtui vaan se ämpärillinen teetä ja joku, joka piti lähellä. Joku, jolle mä olin sillä hetkellä koko maailma. Ja joka oli mulle koko maailma, se eheyttävä voima. En jaksa kitistä enää omaa pahaa oloani kun en tiedä voiko mua enää auttaa. Tai olisiko missään vaiheessa voinut. Välillä tuntuu, että nyt just romahdan ja marssin työterveyteen ja sanon rehellisesti missä kunnossa olen ja mitä mun päässä liikkuu. Pääsisin hetkeks lataamaan akkuja ja ehkä saisin jotain keskusteluapuakin. Mutta toisaalta mitä hyötyä siitä on, kun se ihminen ei tunne mua yhtään eikä tiedä miten mä toimin ja ajattelen?! Mä tarvitsisin vaan sen verran apua, että saisin nää solmut sisältäni auki. Tai että voisin ylipäätään eheytyä. Ongelma tuntuu olevan siinä, että mä tiedän kyllä kuka mä olen mutta mä en tiedä millainen mä olen! Ja välillä musta tuntuu, että tunnen liikaa. Hetkittäin tunnen koko maailman tuskan. Ylireagointiako? Voi olla.
Ja mikä ajoi taas näihin fiiliksiin? Ihmiset. Ihmiset, jotka ei ymmärrä että on olemassa vielä semmosia ihmisiä joilla on tunteet! Mä oon velkaa muille ihmisille sen, että pelaan avoimin kortein. Samaa ei ilmeisesti voi vaatia muilta. Ja voi hyvänen aika. Nyt mua jo kaduttaa, että poistin ton yhden facesta. Tuli se hetkellinen mitä jos - fiilis jota vihaan yli kaiken.
Tämmönen mä olen.
Here I am - this is me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti