Mikään ei oo muuttunu. Mä en muutu, mä oon niin turta ettei mikään tunnu oikeestaan enää miltään. Mä alan oikeasti olla sitä mieltä, että vaikka saisin turpaani niin en tuntis fyysistä kipua. Mä haluaisin tuntea. Mä haluaisin päästä tästä kaikesta. Mä haluaisin muistaa ne asiat, mitkä on kadoksissa. Mun täytyy mennä lääkäriin. Mun takaraivon ruhjeita särkee edelleen ja välillä ne vuotaa verta. Ja ne on kosketusarat. Sain tässä oikeasti tutaa sen, että mun muisti tosiaan pätkii. Hukkasin sytkärin ja olin sitä etsiessäni kun paraskin dementikko. TIesin mihin olin sen laittanut, mutta kun se ei ollut siinä! En muistanut siirtäneeni sitä. Ja sitten muistin siirtäneeni sen. Mutta en muistanut että minne mä sen työnsin. Ja mun päätä särkee. Mitä mä tiedän ihmisen anatomiasta, niin otsalla tuntuva kipu säteilee niskan ja takaraivon seudulta. Mä en halua mennä lääkäriin. Se antaa mulle kuitenkin tyyliin viikon elinaikaa ja haluaa kuvata mun pään. Mä en halua pään magneettikuviin enää ikinä. Se oli KAMALAA!
Do you think you're better off alone?
Joskus tuntuu siltä.
Ja joskus tuntuu, etten kestä olla yksin.
Tiedättekö, mikä on se pahin ajatus miksi kestän kipuineni? En halua olla kenellekään taakka, ja kaikista vähiten haluan aiheuttaa äidilleni harmia ja pahaa mieltä. Parhaillaankin mun päähän sattuu joka puolelle. Takaraivolle, silmänpohjiin, otsaan, poskionteloihin... Mä rukoilen, että särkylääkkeet tehoaa tähän mutta veikkaan että todennäköisempää on se, että rikon sisuskaluni Buranalla.
Unohdin jo mitä mun piti kirjoittaa.
Mielessä oli jotakin.
Noh, ensi yönä sitten.
Paipai mussut <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti