Bloggasin näemmä viimeksi viisi päivää sitten. Olen viidessä päivässä sotkenut ihan kaiken, joten tässä on lähinnä luvassa pohdintaa itselleni. Ainoa asia, minkä sain järjestymään oli syöpäkontrolliaika. Wu-vitun-huu! Mistähän mä alkaisin purkaa tätä itselleni ja tavallaan teillekin...
Koko hemmetin lumipallo lähti liikkeelle tiistaina, kun oltiin pelaamassa ton miehen (kutsutaan häntä jatkossa sitten vaikka hobitiksi) bilistä. Hobitti oli ollut mun luona yötä ma-ti vaikka alunperin sovittiin, että tiistaina. Noh, päästään sinne bilispaikkaan, saadaan juomat ja hän kysyy siinä bilispöydän vapautumista odotellessa, että haittaako jos ei tulekaan mun luokse ku pitää ostaa vielä pari joululahjaa. Myönnän sanoneeni jotain sen suuntaista, että ei kai sitten. Noh, pelattiin siinä bilikset ja mä rupesin lähtemään kotiin. Keskusteltiin vielä siinä mun autolla, että jos hän tulis to-pe yöksi kun työkeikka perjantaina lähellä paikkakuntaa missä mä asun (no et tule kun mulla alkaa to viiden yön putki) ja kun se ei käynyt, niin heti kun mun yöputki loppuu eli joskus ens viikolla.
No, pääsin kotiin ja Hobitilta alkoi sitten tulemaan ällösiirappisia imeläviestejä. Ilmoitin meneväni nukkumaan samantien, mistä se sitten arvaskin että suutuin. Olin niin vihainen, että heitin päivällä leipomani kinkkupiirakan vuokineen päivineen roskikseen. Keskiviikkona ei laitettu ainuttakaan viestiä, vasta yöllä torstain puolella. Siis minä laitoin, hän ei vastannut. Selitin kyllä rauhallisesti miksi loukkaannuin, mutta eipä sillä ollut mitään väliä. Pyysin jopa anteeksi omaa loukkaantumistani! Siihen jopa tuli vastaus, ja nyt hän sitten siellä itsekseen pohtii ja puntaroi asioita. Kun mä olen välillä niin ihana, mutta välillä niin hälläväliä enkä kerro mitä ajattelen.
Eli jotenkin tässä kävi taas niin, että kaikki tää paska kääntyi mun syyksi ja mä olen vaikea! Mä ymmärrän kyllä jos sitoutumiskammoista ahdistaa mutta senkin voi sanoa suoraa! Pelottaa muakin. Mua pelottaa ihan helvetisti nää kaikki tunteet, en halua että mua sattuu taas. En ymmärrä yhtään, miksi piti taas ylireagoida. Siis hänen, ei mun. MUTTA! Päätti hobitti mitä vaan, niin mä opin tässä taas sen että uskallan vielä heittäytyä jos joku kolahtaa. Joskus mä opin miten tätä peliä pelataan yhtä hyvin kun kaikki muutkin pelaa.
Ja nyt mietin, että pitäiskö mun laittaa sille kuskille kuitenkin viestiä. Hieman kaivelee, että se kortti jäi katsomatta. Enemmän mua harmittaa kuitenkin kaikki raha mitä oon hobittiin tuhlannut. Maksanut leffaa ja ravintolaa ja ruokakauppaa, ostin sille joululahjankin ja mun luokse shampoon ettei tartte käyttää liian tyttömäisiä. Voi kun se päättäis äkkiä niin päästäis tästäkin. Nyt en enää edes ole varma mitä itse haluan. Sen kanssa on niin hyvä olla. Mutta sitten toisaalta taas ei. Voiko ihmisperse muuttua? Voisinko mä toisaalta ruveta myös ihmisperseeksi? KOSKA! Toisin kun mä oon tähän asti luullut, kaikki mun tunne-elämän ongelmat on nimenomaan johtuneet siitä, että mulla on tunteita.
Miten olla yhtä aikaa pehmeä ja kova, hellä ja raju, täysillä mukana ja sydän suojattuna, kiltti ja paha, rakastaja ja vaimo, hauska ja vakava, tyhmä ja viisas, varma ja elää hetkessä?
Ja nyt tässä edittinä vielä loppuun, laitoin sille kuskille viestin. Eipähän jää kaduttamaan, vastas se ihan mitä vaan. Parhaassa tapauksessa saan näistä edes toisen, ja pahimmassa tapauksessa en saa kumpaakaan. Ja kuskin kanssa laittelemme parhaillaan viestejä. Saas nähdä mitä tästä tulee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti