Herää taas ajatuksia, olen niin väsynyt että ajatukseni juoksevat nopeammin kuin muu ruumiini. Ihan kuin olisin irtaantunut jonnekin, sumuisin silmin katselen itseäni ja mietin. Mietin, miksi muhun kuitenkin koskee? Miksi koskee nähdä ne nimet yhdessä, miksi oikeastaan kaikki tuntuu tekevän kipeää? Tämä erä on hävitty, enkä oikeastaan edes missään vaiheessa taistellut. Minä olin se joka antoi pakit. En tiedä johtuuko nämä tunteet siitä, että inhoan ihmistä jonka kanssa tämä minulta pakit saanut on. Vai onko jossain pinnan alla sittenkin sellaisia --- tunteita? Ei voi olla, eihän? Se on vaan tämä eeppinen väsymys, tämä univelka ja se että lähes kaikki tuntuu aiheuttavan fyysistä kipua.
Kävin keskiviikkona siellä lääkärissä, siis viikko sitten. Odotan vielä kaksi pitkää viikkoa tuloksia ja sitten mietin asioita uudestaan. Asetan asiat tärkeysjärjestykseen ja mietin mistä revin tällä kertaa tukea, mistä revin voimat uusintaerään. En saanut vastauksia kysymyksiin joita kysyin. Lähinnä jotain latteaa ympäripyöreää. En tietoa siitä, kuinka suurella todennäköisyydellä kerran hoidetut solumuutokset uusivat, kuinka helposti saa kohdunpoiston yms yms. Sain lähinnä vain saarnan siitä, että pitää muistaa ottaa Cerazettet joka päivä samalla kellonlyömällä ettei tule raskaaksi. Neuvolantäti oli jopa ymmärtäväinen kun sanoin, että raskaus ei ole mahdollinen koska olen lesbo. Liikuttavasti täti oli huolissaan, että löydänkö mä täältä kumppania. No, tuskin ihan tästä kylästä mutta ehkä jostain lähiseudulta. Olen ihan onnellinen näinkin, eikä mulla ole edes aikaa mihinkään parisuhdepaskaan. Vielä kun olis joskus aikaa nukkuakin...
Millä ihmeellä mä saan pääni kasaan, päämäärät ja tunteet selviksi ja kaiken rullaamaan niinkun mä haluan? Ja millä vitulla mä revin voimia siivota tän kämppäni?! Nyt ei oikeasti mene hyvin, tai siis osan aikaa menee ihan vitun hyvin ja kaikki toimii ja oon onnellinen, mutta sitten nää tämmöiset hetket... Kai nää tappaa mut lopulta. Joskus tuntuu, kuin mä olisin jo sisältä kuollut. Ainakin haluaisin olla, toivoisin olevani. Mun tunne-elämäni on yhtä vuoristorataa, ollut aina. Kaipaan ihmisiä menneisyydestä vaikka olen ihan tyytyväinen siihen miten asiat on menneet. Osa niistäkin on sellaisia, että kaikki oli täydellistä kun se toinen ei ollut oikeasti siinä sotkemassa asioita. Ja osa on sellaisia, että kaikki oli täydellistä oikeassa elämässä mutta mä ryssin. Ja niistä mulla on haavat sielussa ja sydämessä, niitä mä kannan mukana joka päivä ja ne on muovanneet musta sen ihmisen joka mä olen tässä ja tänään. Ihmisen, josta mä en ole kauhean ylpeä.
Turhan usein huomaan olevani täysin tarpeettoman ilkeä ja häijy, enkä voi edes puolustella sitä sillä että pelkään tulevani satutetuksi. En voi suojella itseäni kivulta, en osaa enää. Häpeän välillä niin paljon tätä ihmistä joka minusta on tullut. Työminä ja siviiliminä ovat kaksi eri ihmistä. En ole hauska, enkä kypsä ja kaikista vähiten jaksan olla iloinen muiden puolesta. Työminä on se ihminen joka sisimmässäni haluaisin olla, mutta työminä on vain näihin samoihin kuoriin rakennettu kulissi, siis täysin feikki. Mä alan epäillä, että mulla on mielenterveysongelmia. Ei nää mene enää väsymyksen ja stressin piikkiin. En vaan enää tiedä miten pääsen ulos tästä oravanpyörästä, ei musta ole huutamaan että seis, nyt riittää. Toisina päivinä tuntuu siltä, että ehkä mä selviän. Tai kunhan selviäisin edes tästä päivästä. Mutta en ihan aina jaksa. Ja silti vaan on pakko jaksaa. En ole käynyt suihkussakaan kolmeen päivään koska EN JAKSA. Nyt menen jo ihan empatiasta kanssaihmisiäni kohtaan. Ja palaan asiaan, en takaa tosin että missä mielentilassa ja koska mutta palaan kuitenkin. Viimeistään kertomaan tuloksista ja kaikesta muusta jos on jotakin kerrottavaa.
I'm not okay, I promise.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti