Kaikki täällä tuntuu muistuttavan sinusta, minusta, meistä. Niin monta vuotta, niin monta vuotta minäkin menetin turhaan. Olen kulkenut yksin niin kauan kuin voin muistaa. Nyt haluan kulkea yksin jossain muualla. Haluan aloittaa uuden elämän, jossa en muista sitä että rakastin sinua, tai sinua, tai sinua. Ketään teistä. Maailmani romahti tänään ja tilalla on vain katkeruus. En voi sille mitään, vaikka esittäisin mitä tahansa niin koskee, koskee, koskee! Riipii sisuskaluja ja haluaisin vain oksentaa kaiken inhoni ulos. Haluaisin unohtaa, haluaisin osata vihata, haluaisin halveksia niinkuin halveksin toisia. Mutta en osaa. Olen pidätellyt kyyneleitä liki puolet päivästä, nyt ne saavat vihdoin tulla. Kukaan ei näe, eikä kukaan osaa minua lohduttaa. Sain ansaitsemani läksiäislahjan.
Ostin asunnon, muutan pois tästä helvetillisestä katkeruuden pesästä.
Ja nyt itken. Itken sitä, etten tiedä millaisen kylpyhuoneen haluaisin, millaiset laudeliinat ja kiulut ja mittarit saunaan, millaiset nojatuolit haluan ostaa, oikeastaan itken myös sitä että valitsemani värimaailma pelottaa. Näyttääkö asuntoni kohta siltä, että asuisin vanhan mummon alushousuissa?!
Hormonit heittelevät ja yritän kirjoittaa nyt niin järkevästi ja tyhjentävästi kaikista mieltä painavista asioista ennenkuin humala ottaa vallan. Päivä on ollut yhtä taistelua kyyneliä vastaan. Itsesyytökset kaikuvat päässä. Ne kaikuvat tyhjille seinille. Vaikka olisin tuonutkin tunteeni julki, niin olisin päätynyt samaan tilanteeseen. Näkihän sen. Kaikki se halveksunta, se tunnekylmyys. Kaikki mitä joskus oli, lakaistiin maton alle. Minä HALUSIN rakastaa sinua ja saada sinulta vastarakkautta. Minä halusin USKALTAA olla sinun nyt ja aina. Minä halusin viettää yöni sinun kanssasi, sinun vieressäsi, sinun silitettävänäsi. Minä halusin auttaa sinut jaloillesi. Minä halusin rakastaa sinut ehjäksi, kokonaiseksi. Sinä et nähnyt mitä minä näin, enkä usko että kukaan näkee sinussa samaa. Sinä valitsit ne muut, joten minun on mentävä. Minun on lähdettävä pois, en kestä olla täällä enää enkä kestä nähdä sinua. Sinä et tiennyt. Tai ehkä tiesit, muttet välittänyt.
Asunnon osto ei tunnu enää juhlalta. Se tuntuu välttämättömältä. Tiedän, että liian monet tietävät ja alkavat sääliä. En kestä sitä. Hävisin, ja se siitä. Menetin sinut itseäni kuusi vuotta nuoremmalle ja sinua itseäsi neljätoista vuotta nuoremmalle. Senkin kehdonryöstäjä.
En usko rakkauteen.
En pysty.
En enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti