Nyt olen ollut taas jännän äärellä oikein huolella enkä edes tiedä mistä aloittaisin! Aloitan vaikka asuntojutuista. Olen vakaasti päättänyt ryhtyä asuntovelalliseksi ja mulla on kiikarissa juuri sopiva rivitaloasunto jota menen maanantaina katsomaan. Pankissa täytyy käydä vielä henkilökohtaisesti keskustelemassa, mutta alustavasti selvittelin että mulle irtois näillä tuloilla ja ilman takaajia noin 55t € lainaa. Joten hyvää vauhtia olen siis ryhtymässä kunnon kansalaiseksi ja muuttamassa kaupungista landelle. Ja ette usko kuinka helpottavaa koko tää prosessi on! Ei täällä kaupungissa ole mitään sellaista, minkä takia haluaisin jäädä tänne asumaan. Työmatka toki pitenee, mutta se nyt on pieni hinta siitä että pääsen omaan rauhaan ja elämä helpottuu kaiken kaikkiaan niin monella eri tasolla.
Sunnuntaita odotan kun kuuta nousevaa. Sillon pääsen taas ajamaan auto + traileri-yhdistelmää keskimäärin 800km ympäri maata. Tiedossa on ainakin pysähdykset ja lastaukset Hämeenkyrössä ja Karjaalla. Ponipojat tulee kotiin! Pääsen pihassa sitten ottamaan tyypit heti alkuviikosta uusimmalla ostoksellani.
Ja ihan oikeasti, mulla ei ole kohta hiuksia päässä! Värjään hiuksiani näköjään lähes päivittäin. Yritän edelleen äärimmäisen hanakasti saada oranssia pehkoa pinkiksi jälleen. Toisin päin kesti pitkälti toista viikkoa ja vaati viitisen värjäyskertaa. Eilen erehdyin laittamaan mandariinin/kuparin sävyisen värjäävän hoitoaineen jo lupaavassa vaiheessa olevan värin päälle ja palasin rytinällä alkupisteeseen... Harmittaa! Suunnittelen jo mitä väriä laitan pinkin jälkeen kun joskus saan tämän oikeasti pinkiksi. Kokeilulistalla ovat omenanvihreä ja turkoosi. Rakastan suoravärejä ja Angels & Devils - nettikaupasta saa ehdottomasti parhaat!
Ja tunteet alkaa erästä kohtaan viiletä. Tilalle on tulossa välinpitämättömyys ja oikeastaan myös jopa halveksuntaa. Tai no, ei halveksuntaakaan... Haluaisin vaan auttaa ja saada ihmisen tajuamaan että nyt mennään rytinällä metsään eikä se lumipenkka enää pelasta. Mutta mäkin olen vain ihminen, enkä pysty tekemään päätöksiä toisen puolesta ja kaikista vähiten rupean pakottamaan. No, eipähän ainakaan enää tule sitä fiilistä että sydän tulee rinnasta ulos tai että sydän läpättää kun possun saparo. Epätoivo iskee silti välillä, ja silloin tekee edelleen mieli niellä niitä partateriä. Se tunne on jotenkin niin.. primitiivinen? Voiks se olla primitiivinen? Ei se oo, se on vaan niin lamauttava tunne kun näet toisen onnettomana ja tekisit mitä tahansa että saisit sen hymyilemään ja rakastamaan sua. Jopa nielisit ne saatanan partaterät, pukeutuisit pitsiin, laittaisit mekon päälle, olisit pullantuoksuinen kotiäiti, tehtailisit kääkylöitä... Ihan mitä tahansa. Siis IHAN mitä tahansa.
Sä olet mun elämäni suloisin virhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti