Elämäni on yksinäistä ja jonkun mielestä jopa säälittävää, mutta niin mahtavaa tällä hetkellä! Aloitin työt uudessa paikassa, käyn siellä silloin tällöin extraamassa ja näin ollen mulla oli varaa ostaa itselleni kauan himoitsemani Fatboy! Ja tilasin eilen uusia leluja ihan itseäni varten... Ei niistä sen enempää, jokainen voi sitten miettiä mitä mä mahdoinkaan lahjaksi itselleni tilata.
Töissä on kivaa kun on pientä flirttiä suuntaan ja toiseen, voi kun pojat tietäisi että vaan kiusaan niitä enkä ole muuten millänikään... Hehheh.
Odottelen tässä että illan elokuva (Kissaihmiset) alkaa. Huomenna mulla pitäis ilmestyä tänne kämpille aivan ihana tumma peilipöytä, kapea yöpöytä ja kokovartalopeili. Lisäksi ostoslistalla on yhä edelleen astiasto ruokailuvälineineen, viinilasit, käytävämatto ja kaikenlaista pientä. Sisustaminen olis kivaa jos vaan olis kunnolla aikaa!
Halusinpahan taas jakaa elämäni menoa ja raapaista vähän pintaa miten mulla menee. Jaksan siivota, käydä töissä, syödä ja näyttätyä tallilla eli olen ihan elämäni vedossa. Toistaiseksi. Mutta sehän riittää. Tunnistan oireet ja jossain vaiheessa alkoi taas ahdistaa ja tulla sellaisia ajatuksia että vois vaan jäädä pitkäkseen koko päiväksi. Tykkään kyllä nukkumisesta edelleen kovasti, mutta se ei enää sillai hallitse elämää ja pärjään vähemmälläkin unella ilman hirvittävää herkkiskiukkua. Kyllä se tästä.
Kerroin isälleni millainen viime talvi ja kevät mulle oli. Voin nyt pyytää isältä apua jos en jaksa. Ja se on hyvä se. Isä tukee mua eri tavalla ja me lähennyttiin kovasti kun uskallettiin ääneen puhua asioista jotka kaivelee. Liikuttavaa sinällään, isä on pahoillaan siitä että äiti ei ole ollut mulle tukena vastoinkäymisissä ja isä tuntee syyllisyyttä ettei pakottanut äitiä olemaan mulle oikea äiti. Ei sille voi mitään, jos on lähtöisin sellaisista oloista joissa negatiiviset asiat lakaistaan maton alle niin ei voi olettaa että voisi olla tukena ja oikea äiti. Olin asiasta kyllä katkera ja olen jollain tasolla vieläkin.
En tiedä, voinko antaa äidilleni koskaan anteeksi. Tuntuu niin hirveältä, että oma äiti ei halua/pysty/voi tukea lastaan kun elämä potkii ja terveys heittelee. Välillä sitä miettii, että olenko mä niin suuri pettymys ettei mulla ole väliä. Isoveljeä ja sen (itseaiheutettua!!!) onnetonta tilannetta jaksetaan surkutella, mutta kun tulee kyse musta ja sellaisesta asiasta joka saattaa vaikuttaa koko loppuelämään niin sillä ei ole väliä. Asioista ei saa puhua. Se on masentavaa, ja sattuu! Sattuu, vaikka koko episodista on yli vuosi aikaa.
Tuoreessa muistissa on kaikki se pelko, se halu puhua jonkun toisen naisen kanssa asiasta, se kaipuu äidilliseen lohduttamiseen! Ei se tunnu samalta, enkä usko että saan äitiäni ikinä ymmärtämään millaisen pettymyksen hän tuotti. Kaikki ne lupaukset jotka lapsena annettiin että äiti on aina tukena ja rakastaa vaikka tapahtuisi mitä... Ei niillä ole enää pohjaa! Jopa pikkuveljeni oli enemmän tukenani kuin äiti, vaikka pikkuveljelle ei pitänyt alunperin kertoa koko asiasta yhtään mitään. Halusin silti kertoa, ihan jo siksi että jos tilanne olisi mennyt pahaksi niin olisin testamentannut pikkuveljelleni kaiken maallisen omaisuuteni ja olisin halunnut että hän huolehtii kissoistani parhaaksi katsomallaan tavalla. Onneksi ei tarvinnut niin radikaaleihin ratkaisuihin päätyä ja minäkin sain terveen paperit tänä keväänä. Vuoden päästä pitäisi mennä vasta papakokeisiin, mutta en taida haluta pitkittää asiaa niin kauas. Pelkään yhtä, että mulla on edelleen muutoksia ja joudun samaan ruljanssiin. Nyt lohduttaa se, että tiedän mitä tuleman pitää JOS joudun uusintakierrokselle.
Nyt tukenani on yksi ihminen vähemmän. Enkä puhu äidistä, koska äiti ei tukena ollutkaan. Puhun ystävästä, entisestä ystävästä. Hän oli tukena loistavasti. Jaksoi kuunnella ja tukea ja lohduttaa. Emme ole enää ystäviä, mutta se ei tarkoita sitä ettenkö arvostaisi kaikkea sitä aikaa, läheisyyttä, rakkautta ja välittämistä jota häneltä sain. Ei, päinvastoin. Olen siitä vilpittömän kiitollinen.
Päivitykseni otsikko kertoo tämän päivän fiiliksen. Elämäni on yksinäistä, mutta vitun hyvää. Olisi kiva katsoa jonkun kainalossa vaikkapa illan elokuvaa, joka juuri alkoi, mutta en kaipaa elämääni mitään vakituista riippakiveä roikkumaan. Näin on hyvä. Ja onhan mulla kissat! Nukahdan iltaisin onnellisena siihen, että kissa (yleensä pikkukissa) tulee jalkojen päälle tai jalkojen viereen ihan kiinni kehräämään ja nukkumaan. En kaipaa mitään, enkä ketään. Enkä kadu mitään. Paitsi sitä, etten ole vaatinut äitiäni tilille tekemättömistä asioista. Mutta vielä koittaa tilinteon hetki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti