Mä ihan aikuisten oikeasti luulin, että eräs miestyyppi on urbaanilegendaa ja minähän en sellaiseen lankea koska olen liian fiksu ja jaadajaadajaa. OLIN VÄÄRÄSSÄ! Ai mistäkö puhun? No puhun tietysti siitä miestyypistä, joka lupaa kuut ja tähdet taivaalta, lepertelee ja puhuu pehmoisia ja sitten katoaa kun saa kerran vaatteet pois. Ja helvetti soikoon, mulle kävi just näin! Luulin oikeesti, että tiedän paremmin. Kaikki varoitusmerkit oli ihan siinä nenän edessä ja mua vedätettiin kun litran mittaa. Ja mä halusin vaan uskoa johonkin!
Hobitin jälkeen mikään ei oikein tunnu enää miltään. Kaikki on ihan samaa, enkä oikeastaan jaksa edes välittää että mua vedätettiin. Siinä oli se fiilis, pienen hetken toiveet oli elossa että voisin unohtaa. Että pääsisin eteenpäin. Mä en ehkä pysty myöntämään edes itselleni että se vähä, mitä mun sydämestä oli jäljellä, lähti sen matkaan. Ja mä en ottaisi sitä takaisin vaikka se ryömisi timanttisormuksen kanssa mun eteen. Joku selkäranka se on mullakin. Mutta miksi mä olen siinä vielä niin kiinni?
En tiedä kuinka moni muu muistaa asioita tai ihmisiä tuoksun kautta. Mä muistan J:n Escadan tuoksusta Turquoise Summer ja parin vuoden takaisen hääheilan yhdestä Calvin Kleinin Euphoriasta, olisko peräti Forbidden Euphoria. Nää nyt esimerkkinä. Mietin, että josko nuuskuttelisin enemmänkin hetken käyttämättä olleita tuoksuja ja miettisin mikä tai kuka niistä tulee mieleen. Calvin Kleinin One Shock on sellainen, mistä muistan entisiä tai nykyisiä työkavereita. Ja tiedättekös mitä! Tän kesän Escadan uutuus Fiesta Carioca on ehkä paras kesätuoksu ikinä, eli kesästäkin on pakko tulla paras kesä ikinä! Ainakin kesätuoksu on iskuvalmiudessa muistoihin! Mä vaan toivoisin, että mä oppisin joskus. Ettei aina tarviis ryssiä ja ulvoa jonkun urpon perään.
Välillä mä haluaisin olla sitä mitä esitän olevani, ettei mikään tunnu miltään eikä mikään satuta mua. Olis helpompaa kun ei tarviis tuntea koko maailman painoa hartioilla. Riittäis, että vois ottaa muista ihmisistä irti just sen mitä niistä haluaa eikä itse antais mitään. Haluan kuitenkin uskoa, että jossain on olemassa joku joka mutkin vielä korjaa niinku mä en olis rikki koskaan ollutkaan. Mä en ole paha ihminen, joten ansaitsen onnistua edes joskus. Ei oo liikaa vaadittu, varsinkin kun mun vaatimukset ei ole mahdottomat. Melkein riepoo pelkkä ajatuskin montako lupaavaa tai semilupaavaa juttua tässä on mennyt viimeisen parin vuoden aikana reisille, en jaksa edes laskea.
Salaa kuitenkin toivon, että törmäisin tähän viimeisimpään ja pääsisin sitä vielä jollain lapsellisesti näpäyttämään. Jos ei muuta niin toivon ainakin, että sen selkään sattuu edelleen mun nostelu! Olis voinu vaikka välilevyn pullistuman saada siitä tai jotain.
Voi helvetti.
Oliko Hobitti mulle kuitenkin Se Ainoa Oikea?
Siksikö mä en saa sitä mielestäni?
